Anu Koivunen: Taivastelun aika on ohitse

Ja tuolta Suomen sydämestä, sen omista syvistä riveistä, alkoi pursua esiin aineksia, jotka hämmästyttivät häijyydellään, raakuudellaan, julkeudellaan ja pohjattomalla siveellisellä turmeluksellaan.

Anu Koivunen

Anu Koivunen

Eino Leinon pienoisromaaniin Olli Suurpää (1908) sisältyvä kuvaus vuosisadan alun sivistyneistön hämmästyksestä kansansa edessä nousi mieleen, kun seurasin viime viikolla eduskuntakeskustelua ääriliikkeistä ja väkivallasta. Kun yhteiskunnan eliitit tulkitsevat aikaansa ja ”kansan tahtoa”, kuvaus täyttyy aina ajankohdan poliittisista intohimoista eli keskenään ristiriitaisista haluista, toiveista, peloista ja pettymyksistä.
Eduskunnan keskustelu oli tästä havainnollinen esimerkki. Kaikki puhujat tuomitsivat vihapuheet ja vihateot, mutta tarkoittivat niillä tyystin eri asioita. Osa puhui poliittisesta väkivallasta, osa vihapuheesta, osa sananvapaudesta. Yhdet puhuvat äärioikeistosta ja uusnatseista, toiset islamisteista, antisemitismistä tai eläinaktivisteista ja joku jopa kiroilevasta professorista.
Keskustelu oli paljolti uusinta viime vuoden lokakuulta, jolloin eduskunta edellisen kerran puhui vihapuheesta. Silloin, kuten nytkin, kansanedustajat vakuuttivat toisilleen ja epäsuorasti kansalaisille, että jokaisen meistä pitää kantaa vastuuta puheistaan ja sitoutua yhteiskuntarauhaa kannattelevaan kärjistämisten välttämiseen. Silloin ja nyt oli selvää, etteivät keskustelijat jaa yhteisymmärrystä siitä, mistä keskustellaan. Siksi kaikki puhuvat siitä, mikä juuri heitä maailmanmenossa huolestuttaa.

Viime viikon analyyttisimmän puheenvuoron käyttikin vasemmistoliiton Anna Kontula, joka huomautti, että väkivalta, häirintä ja uhkailu on jo rikoslaissa kriminalisoitu. Koska suurin osa radikaaleista liikkeistä ei hyväksy tai käytä väkivaltaa, ”ympäripyöreä taivastelu ääriliikkeistä” ei ole hyödyllistä poliittisen väkivallan torjunnassa.
Se voi päinvastoin olla demokratian kannalta haitallista, koska ”valtavirrasta katsoen ovat toisinajattelijat aina ääressä”. Hän muistutti, että toimivassa demokratiassa toisinajattelijat nähdään vahvuutena:
”Ymmärretään, että järjestelmä tarvitsee ääriliikkeitä ajattelemaan laatikon ulkopuolelta, sanomaan ääneen sellaisia huimia ideoita kuin naisten äänioikeus, orjuuden kieltäminen, omaisuudensuoja, ehkäisy tai perustulo.”
Kokoomuksen Elina Lepomäki antoi Facebookissa sivustatukea: ”Anna Kontula puhuu hyvin ja asiaa. Historia on täynnä esimerkkejä, joissa valtavirta on yksinkertaisesti ollut väärässä.” Menneisyyden ääriajattelu voi olla nykyisyyden normaalitila.

Epämääräisessä puheessa ääriliikkeistä ja tolkun ihmisistä kaikuukin 1800-luvun fennomanian perintö: vetoaminen ”kansan tahtoon” ja kamppailu siitä, kuka on kansakunnan yhdeksi oletetun mielen oikea tulkki. Tässä poliittisessa perinteessä on ollut vaikeaa käsitellä erimielisyyksiä, koska – käsitehistorioitsija Tuija Pulkkisen sanoin – samaan kansalliseen mieleen on vaikea ajatella yhtä aikaa mahtuvan erilaisia oikeita poliittisia näkemyksiä.
Sen sijaan, että yhteiskunnallinen eliitti jakautuu ”kansaan pettyneisiin” ja ”kansan tahtoon” vetoaviin, kuten Eino Leinon kuvaamana 1905 suurlakon jälkeisenä aikana, kansanedustajien tulisikin pohtia, miten puolueet ja edustuksellinen demokratia voisivat tarttua erimielisyyksiin ja muuttaa ne poliittisiksi prosesseiksi. Siirtyä erimielisyyksien taivastelusta keskustelemaan asiankysymyksistä.
Ääriajattelua enemmän demokratiaa uhkaavat kansanliikepuolueiden rapautuminen ja kansalaisten hiipuva usko edustuksellisen demokratian kykyyn käsitellä ja ratkaista ongelmia. ●

Ei kommentteja.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *