Asiantuntemusta, osa 2
Olin kerran ravintolassa seurueessa, johon kuului myös Herra Viiniharrastaja.
Kun ruokalistat tuotiin, mies ilmoitti tilaavansa koko seurueen puolesta viinit. Saatiin lista.
Kun alettiin pähkäillä porukalla, että punaista vai valkoista, Herra Viiniharrastaja närkästeli, ettei viiniä voi noin vain tilata mieltymyksen mukaan.
On ruokia, jotka sopivat vain punaisen ja ruokia, jotka sopivat vain valkoisen viinin kanssa.
Oltiin, että ihan sama. Tosin kaikki eivät tykkää punkusta.
Luettiin ääneen (ja väärin lausuen) viinilistaa.
Samaan aikaan pöydän päästä vaadittiin tietää, halutaanko rohkeaa ja voimakasta vai mehevää ja hilloista viiniä.
Emme olleet ihan varmoja hilloista, joten lopulta valittiin joku nimeltään tuttu. Valinta tyrmättiin: aivan liian hapokasta ja tuo toinenkin liian viikunaista, ehdottaisin tätä kypsän karpaloista.
Oltiin, että ihan sama, viini kuin viini. Menköön sitten se karpaloinen, vaikka aika hiton kallista olikin.
Kun pullo tulee pöytään, alkaa nuuskiminen, korkin tutkiminen, lasin tuijottaminen, viinin huljuttaminen, ryystäminen, suun suipistaminen, kurluttaminen, silmien sulkeminen, viinin pureskelu.
Herra Viiniharrastaja käyttäytyy kuin ääliö eikä itse ymmärrä sitä.
Herää sääli huonosta itsetunnosta, kun tämän pitää niin kamalan kovaäänisesti alleviivata omaa erinomaisuuttaan.
Jos mies olisi hieman painanut jarrua, olisi ollut kiva kuulla vinkkejä hyvistä viineistä.
Nyt saatiin nolostella perisuomalaista näytelmää ”näytän todellakin tuolle tarjoilijalle, kumpi tässä tietää viineistä enemmän….”.
Vastapäätä istuvan aviomieheni pokka piti, vaikka mies taatusti ajatteli samaa kuin minäkin.
Meidän kuuluisia viininmaistajaisiamme.
Kauan sitten saimme kihlajaislahjaksi puisen viinipullotelineen. Se ihastutti kovasti.
Ostimme telineen täyteen pulloja, koska oli niin älyttömän makeeta mennä ostamaan Alkosta kokonainen laatikollinen erilaisia viinejä (vielä silloin ei ollut asuntolainaa).
Ihan kuin oltaisiin jossain Ranskassa tai Italiassa!
Sitten mies ehdotti, että olisi hyvä kirjata ylös, mikä viini on hyvää ja mikä pahaa. Seuraavalla kerralla osataan välttää pahanmakuisten viinien ostamista.
Loistava idea. Pieneen sinikantiseen vihkoon piirrettiin viivat viivottimella ja kirjoitettiin jokaiselle pullolle oma rivi.
Vihkoa säilytettiin viinitelineessä ja aina kun pullo oli tyhjä, kulmat kurtussa piirtelimme vihkoon yhdestä viiteen tähteä sen mukaan, miltä maistui. Viisi tähteä oli paras.
Kun teline oli tyhjä, katsoimme vihkoa.
Jostain syystä joka ikinen pullo oli saanut täydet viisi tähteä.
Mikään viini ei ollut pahaa, kun oli ollut niin makeeta hakea omasta viinitelineestä viinipullo ja litkiä viiniä illat pitkät.
Viiniä siemaillessa sai myös horista toisen kanssa, että tämä on ”tumman kirsikkainen, kypsän puolukkainen, mausteinen, hennon kukkainen, rodukas ja pitkä – oletko samaa mieltä?”
Aivan kuin me hölmöt olisimme muka jotain viineistä tajunneet.
Silti menimme vielä uudelleen Alkoon ja ostimme toisenkin laatikollisen erilaisia viinipulloja, koska meillä oli oma viinipulloteline.
Ihan kuin oltaisiin jossain Ranskassa tai Italiassa!