Eve Hietamies: Herätys!

Roolimalleista ei ole koskaan ollut pulaa. Jos oma poikani halusi aikanaan olla milloin poliisi, milloin puuhapete, itse samastuin jo lapsena tyyppiin, jolla on samanlaisia selviytymisvaikeuksia arjessaan: Lumikin ja seitsemän kääpiön Uneliaaseen.
Unenpuutteesta ja nukahtamisvaikeuksista puhutaan paljon. On kirjoja, klinikoita, lääkäreitä ja lääkkeitä, asiantuntijoita ja vertaistukiryhmiä, vinkkejä ja neuvoja, erikoispatjoja sekä tyynyjä.
Harvoin kuitenkaan puhutaan vastakkaisesta ongelmasta, unisuudesta. Meistä, jotka emme millään meinaa pysyä hereillä, vaikka taustalla ei ole sairautta.

Eve Hietamies
Eve Hietamies

Pystyn nukahtamaan missä tahansa paikassa, melussa, asennossa ja valossa alle muutaman minuutin. Hiljaisina viikonloppuina voin nukahtaa monta kertaa päivän aikana.
Voin myös posottaa kevyesti neljän tunnin päiväunet ja mennä parin tunnin päästä yöunille – nukahtaen heti ja nukkuen kuin tukki koko yön. Ennen nukkumaanmenoa voin juoda vaikka saavillisen mustaa kahvia, ei vaikuta mihinkään.
Aamuisin pomppaan pystyyn jo ennen viittä, valmiina taistoon ja töihin. Päivisin törmään silti noin sataan asiaan, joiden kohdalla on vaikeaa pitää silmiä auki.
Jos istun mukavasti, saatan nukahtaa. Jos menen pötkölleni, aivan taatusti nukahdan! Jos olen jonkun kyydissä, krooh pyyh. Paikalla ja ajalla ei ole väliä.
Olen nukkunut kaakattavan kanalauman vieressä meksikolaisen linja-auton lattialla ja 30 asteen pakkasessa siperialaisessa helikopterissa. Nolottaa myös muistella erästä kuuluisaa rockbändiä, jonka konsertissa minulla oli huomattavia vaikeuksia pitää silmiä auki.

Erilaiset koulutukset, seminaarit, luennot ja esitelmät ovat sinnittelyä, auditorio merkitsee synonyymia sanalle höyhentyyny. Jos joskus kärsisin nukahtamisongelmista, saattaisin lampaiden sijaan ajatella auditorioita.
Voisin myös luetella kymmeniä elokuvia ja näytelmiä, jotka olen ainakin yrittänyt käydä katsomassa.
Iltalukemiston pitää olla kirjaimellisesti kevyttä, mieluummin pokkareita, koska jossain vaiheessa herään siihen, että kirja kolahtaa naamalle.
Teatterin kohdalla logiikka on täysin kadoksissa: olen pysynyt hereillä puhenäytelmässä, mutta nukahtanut erään musikaalin aikana. Pauhaava orkesteri ei estänyt silmieni lupsumista.

Kollegani Anna-Leena Härkönen kirjoitti (Apu 3/16) erityisherkkyydestään ja siitä, että tarvitsee päivittäin jokusen tunnin yksinäisyyttä ja hiljaisuutta, tai ei selviä iltaan asti.
Minä en pärjää ilman päiväunia. Jos joudun hyppäämään ne yli, ilta tuntuu tuskastuttavan pitkältä. Alan kuuden jälkeen vilkuilla kelloa, että josko kohta pääsee nukkumaan.
Sellaisina iltoina tavalliset arjen askareet ja tavalliset puhelinkeskustelutkin ovat kuin kivireen vetämistä.
Unettomat kertovat turhautuvansa vinkeistä ja nikseistä, sillä suurin osa niistä ei auta. Eivät vinkit auta myöskään unisuuteen. Esimerkiksi kirkasvalohoito olisi oikein hyvä idea, jos unisuus vain pitäisi taukoa, mutta kun se sattuu olemaan akuutti tila myös kesäisin.

Olen kokeillut tuloksetta milloin liikuntaa, milloin vitamiineja. Ongelma on siinä, että ihmisen pitäisi olla hereillä harrastaakseen liikuntaa ja vitamiinien määrässä on kaiketi jotkut turvarajat.
Odottelen, että joku keksii hereilläpysymispillerin.

Kommentit (0)

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät merkitty *