Jörn Donner: Sitkeä Väyrynen saattaa olla presidenttiehdokkaana vielä 89-vuotiaana

Väyrynen, Väyrynen, Väyrynen
Ennen nykyistä suoraa kansanvaalia, kun presidentti valittiin meillä valitsijamiesten toimesta, kuului radiosta melko yksitoikkoista nimisarjaa: Kekkonen, Kekkonen, Kekkonen, sitten Koivisto, Koivisto, Koivisto.
Yksi presidentinvaalin kestoehdokas on nimeltään Paavo Väyrynen. Koska itsepäisyys on Väyrysen perusominaisuus, hän on jatkanut ehdokkaana ja aikoo nytkin yrittää, tosin ilman keskustaa, jonka kunniapuheenjohtaja hän on. Siis yksinäisenä sutena.
Väyrysen ominaislaatua korostaa se seikka, että hän ei koskaan luovuta. Ajatelkaa nyt, hän on täyttänyt 71 vuotta ja oli maan ulkoministerinä Kekkosen kaudella jo vuonna 1970.
Koska hän on minua yli kymmenen vuotta nuorempi
– ja Väyryset elävät hyvin kauan – on mahdollista, että Väyrynen on presidentinvaalin ehdokkaana kuuden, kahdentoista ja kahdeksantoista vuoden kuluttua – ja aina hävinneenä. Hän on silloin 89-vuotias. Se ei ole mikään ikä. Tämä vaatii sisua, ja sitä riittää.

Jörn Donner

Jörn Donner

Tunnen Paavo Väyrysen aika pinnallisesti.
Toimin eduskunnan ulkoasiainvaliokunnan varapuheenjohtajana, kun valiokunnan piti tehdä mietintö EU-jäsenyydestämme. Intohimoinen vastustaja Väyrynen tukijoukkoineen sai aikaan sen, että Ruotsi sai äänestää jäsenyydestä ennen meitä. Toiveena oli, että naapuri sanoisi ei.
Väyrysellä oli jo siihen aikaan mantra, jonka hän on kerrannut satoja kertoja: EU:sta on tulossa liittovaltio. Ikävä kyllä se ei toteudu, koska Euroopan maat ovat liiaksi kiinni kansallisissa ennakkoluuloissaan.
Teologiansa perusteella Väyrynen kirjoitti lyhyessä ajassa uskomattoman pitkän vastalauseen valiokuntamme mietintöön. Kaiken kukkuraksi hän ja hänen aseenkantajansa pitivät ennätyksellisen pitkiä puheita täysistunnossa.

Joku voisi väittää, että Väyrysen itsepäisyys on samaistettava tyhmyyteen, mutta sitä se ei ole. Viime eduskuntavaaleissa hän hävisi selvästi nuorelle keskustanaiselle, mutta tämä ei näytä vaikuttaneen uuteen toivottomaan yritykseen tulla presidentiksi.
Ehdokkaiksi haluavia on tällä kertaa iso joukko. Naisistunut Sdp valitsee kolmesta naisesta yhden. Sauli Niinistö puolestaan on taktisesti oikein sitä mieltä, että ”työväen presidentti” kokoomuksen ehdokkaana ei ole sopiva otsikko, vaan hän kerää kannattajia – ja saa niitä aivan varmasti. Miten Väyrysen kannattajajoukon käy, on sen sijaan epäselvää, mutta kuten sanottu, Väyrynen ei luovuta koskaan.
Viime vaaleissa Paavo Väyrysen tosin kävi köpelösti. Nuorison suosikkinimi Pekka Haavisto ohitti hänet ja tuli toiseksi. Väyrysen arvovaltatappiota vaimensi se, että Paavo Lipponen hävisi vielä enemmän; asia, jota Lipponen ei ole antanut kansalle anteeksi.

Monesta tietolähteestä saa sellaisen kuvan, että Väyrynen katsoo olevansa ja olleensa aina oikeassa. Tätä todistelua hän muun muassa harrastaa laajassa kirjallisessa tuotannossaan. Myönnän, että en ole lukenut kaikkia hänen teoksiaan, mutta väitän silti, että usko oikeassa olemiseen on perusvire hänen toiminnassaan.
Loistavasta urastaan huolimatta Väyrynen on kokenut vastoinkäymisiä. Sellainen oli Mauno Koiviston päätös vuoden 1987 keväänä jättää välittämättä porvariston kassakaappisopimuksista. Pieleen meni.
Kauhistuneena kuvittelen jo etukäteen, millaisia ovat myöhäissyksyn TV-väittelyt, joihin osallistumistaan Niinistö onneksi voi lykätä viime hetkeen. Esillä on lähes tusinan verran ehdokkaita, jotka kaikki tietävät, että eivät tule valituiksi. Osa heistä pitää Niinistöä onnistuneena presidenttinä.

Ajatuskokeena olen sanonut, että lähden Suomesta, jos Väyrysestä tulee presidentti. Tämä on tyhmä ja tyhjä väite, monestakin syystä. Kuten jo totesin, Väyrystä ei valita koskaan, ja jos hänet valitaan kuolemani jälkeen, en aio kirjoittaa sellaista testamenttia, jonka mukaan jäännökseni siirretään muualle.
Vakaassa uskossa kansan viisauteen nukun yöni hyvin.

Kommentit

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *