Jörn Donner: Terrorismin lyhyin oppimäärä

Kautta aikojen ihmisiä on tapettu monesta eri syystä: koston, vihan tai uskonnon vuoksi. Nykyinen terrorismi ei ole uutta, mutta sen muodot ja nimikkeet muuttuvat jatkuvasti.
Eugen Schaumanilla oli sisar, sittemmin taiteilijana hyvin tunnettu Sigrid Schauman. Arvostellessani hänen kirjoittamaansa kirjaa veljestään nimitin kenraalikuvernööri Bobrikovin murhaajaa terroristiksi, mistä syystä Sigrid pahoitti mielensä ja väitti, että olin väärässä. Veli oli pelkästään sankari ja marttyyri.
Tuo marttyyriglooria on sittemmin ollut ahkerassa käytössä itsemurhaavien pomminkantajien ihailijoiden keskuudessa. Marttyyrien kuvia löytyy laajalti eri puolilta Lähi-itää.

Kuninkaita, presidenttejä ja muita vallanpitäjiä tapettiin vilkkaasti 1800-luvulla. Teot huipentuivat 1914 Sarajevon laukauksiin, jotka epäsuorasti johtivat maailmansotaan. Murhaajan jalanjäljet oli ikuistettu Sarajevon rantakadun kadunkulman asfalttiin, kunnes Serbiaa inhoavat bosnialaiset poistivat ne.
Suomen tilanteeseen vaikutti Aleksanteri II:n murha vuonna 1881, joka johti venäläistämiseen maassamme. Tsaari sai patsaansa, ja siellä hän edelleenkin seisoo, vaikka jotkut piirit itsenäisyytemme alkuaikoina halusivat poistaa hänet.
Venäjällä Stalinin patsaat on poistettu tai hakattu palasiksi. Siperiassa löysin valtavan Stalin-patsaan jäännökset. Stalin ja hänen kumppaninsa Lenin harrastivat valtioterrorismia, joka on jotain aivan toista. Uhrien määrä on laskettava miljoonissa, kuten Hitlerinkin.
Sittemmin terrorismi on saanut uusia muotoja ja tehokeinoja. Valtionpäämiehiä suojellaan tehokkaasti, mutta presidentti Ronald Reagan joutui kerran ammunnan kohteeksi ilman vakavia seuraamuksia – paitsi että Oscar-juhlat, joissa minun piti olla läsnä, siirrettiin.
Mitä olisi tapahtunut Saksassa, jos eversti Stauffenbergin 20.7. 1944 Hitlerin nujertamiseksi suunnittelema pommi olisi tehonnut? Emme tiedä.

Jos hypätään ajassa eteenpäin, 1960-luku oli kaikennäköisen uuden terrorismin alkua. Eikä pelkästään Saksassa, missä pankkeja ryöstettiin ja panttivankeja otettiin siinä toivossa, että vankiloissa lojuvat ”puna-armeijalaiset” vapautettaisiin. Tämä menettelytapa levisi muuallekin.
Suurimman tuhon – ja suurimman julkisuuden – saavuttivat eri palestiinalaisryhmät, jotka monin tavoin pyrkivät haavoittamaan Israelia ja tappamaan juutalaisia. Lentokoneita kaapattiin vaihtelevalla menestyksellä, ja Israelin alueella intifada toimi kansannousun korvikkeena, siinä onnistumatta.
Münchenin olympiakisoissa 1972 otetut panttivangit ja hyökkäystä seurannut murhenäytelmä sai monet suhtautumaan kielteisesti palestiinalaisten sinänsä oikeutettuihin vaatimuksiin. Voidaan todeta, että terrorismi ei silloinkaan kannattanut, mutta silloin, kuten myöhemminkin, keskeistä oli julkisuusarvo, vaikkakin kyseenalainen.

Nykyaikainen terrorismi on nähtävä pahanlaatuisen perinteen jatkajana.
Itsemurhamiesten, harvoin naisten, saatavuus paratiisin toivossa näyttää vaikealta, mutta löytyyhän heitä. Keinot vain ovat monipuolistuneet. Vastenmielisen lehden, kuten Charlie Hebdon, toimitukseen voidaan mennä ja tappaa sumeilematta. Väkijoukkoon voidaan ajaa autolla tai pommi voidaan asettaa Pariisin tavoin yökerhoon.
Sen sijaan yksittäiset tapaukset, kuten äskettäin Turussa, ovat aika harvinaisia, koska puukolla tai veitsellä tappaminen onnistuu huonosti, mutta synnyttää toisaalta hysteerisen vastareaktion. En tiedä, oliko nuori marokkolaismies hupenevan Isisin asialla. Todisteeksi ei riitä se, että hänen tiedetään julistaneen jumalansa suuruutta.

Terrorismia tullaan harrastamaan niin kauan kuin nykyajan valtavat yhteiskunnalliset vastakohdat jäävät vailla ratkaisua. Avoin yhteiskunta, jossa elämme, on haavoittuvainen. Mikäli se antaa periksi ja säätää lakeja, jotka tähtäävät kirjailija George Orwellin kuvailemaan isoveljen valtaan, se ei enää ole avoin. Valinta on tehtävä, ja se vaatii rohkeutta.
Onko kylmäpäisiä poliitikkoja enää olemassa?