Kari Väänänen: 84-vuotiaaksi elänyt isäni oli varsinainen tervaskanto

Kun kuningaslohi on noussut kaikki putoukset ja kosket ja taistellut vaikeuksien läpi syntymäjokensa latvoille, se kutee ja alkaa sen jälkeen heiketä.
Se on tehtävänsä tehnyt. Se on lahjoittanut elämälle oman perimänsä ja osaltaan taannut elämän jatkumisen. Se haperoituu, rapistuu ja lopulta kuolee, ujuen virran mukana pois siniseen hämärään, mistä sitä ei enää voi tavoittaa. Se on elämän kulku, se on elämän tarkoitus.

Isäni Kyösti poistui ajasta ikuisuuteen tammikuussa. Hän oli 84-vuotias ja elänyt vahvan ja vaiheikkaan elämän, vaikka itse omaa eloaan vähättelikin, niin kuin tuolla sukupolvella oli ja on tapana.
Vanheneminen oli isälle kauhistus, jota hän oikeasti suri. Hän halusi olla vahva vanha tervaskanto, sukunsa kunnioittama Iki-Ukko.
Ja aikamoinen Äijä hän olikin. Vielä kahdeksankymmentävuotisjuhlissaan hän ihastui erääseen neitokaiseen ja tanssi twistiä semmoisella jalalla, että ainakin minä jäin tuossa tanssissa toiseksi. Mutta vuodet olivat armottomia, niin kuin ne ovat meille kaikille. Pari pahaa kaatumista ja alamäki alkoi.

Hän oli entinen rajaupseeri, joka viihtyi erämaassa. Kun olin poikanen, hän kuljetti minua seikkailusta toiseen pitkin Lapin korpia kesät ja talvet.
Hän opetti minulle metsässä selviämisen taidon. Kuinka rakotuli tehdään niin, että se palaa tasaisesti koko yön, miten tehdään laavu kuusenhavuista niin, että se suojaa sateelta ja tuulelta mahdollisimman hyvin, miten pakkaselta suojaudutaan paljaan taivaan alla nukuttaessa, ja miten kala napataan purosta.
Me ramppasimme kalalla Sompion kairassa ja Norjan tuntureilla ja vuonoilla. Nyt kun muistelen noita reissuja, tuntuu ihmeelliseltä, miten selvisimme kaikesta. Joskus olikin tiukkoja paikkoja, mutta kaikesta selvittiin isän kokemuksen ansiosta. Minä oli varma, että mitään pahaa ei voisi tapahtua, kun isä oli mukana. Hän kyllä osaa.
Ja niin osasikin, sillä hän oli paitsi upseeri ja herrasmies myös armoitettu erämies.

Jouduin seuraamaan hänen kuihtumistaan Kemijärven Lapponia-sairaalassa puolisen vuotta. Sotesopassa pitäisi pitää mielessä tällaisten pienten lähisairaaloiden tärkeys, vaikka pelkäänkin, että kun tämä soppa vihdoin kansalaisille tarjoillaan, ovat annokset pienentyneet ja hinnat nousseet. Kenellä on silloin enää varaa kuolla sairaalassa?
Ei sillä, että siellä makaaminen herkkua olisi, mutta hyvä vaihtoehto, jos kotona oleminen on mahdotonta, niin kuin isän kohdalla. Ja ainakin Lapponiassa huolenpito oli hyvää. Kiitos siitä henkilökunnalle. Isäni sai armollisen ja arvokkaan kuoleman.

Hän oli Ukko ja Äijä. Nuoremmalle polvelle täytyy selventää, että nuo nimitykset olivat entisen aikaan ”arvonimiä”, joilla kunnioitettiin suvun vanhimpia.
Erämaan kutsu soi Äijässä vahvana. Inarin korpeen, kauas ihmisistä, hän rakensi itselleen eräkämpän. Avioerossa etäälle ajautuneen veljeni kanssa hän aloitti uuden isä–poika-suhteen ja sai nuorimman poikansa rakkauden takaisin. Isä opetti erätaitoja nyt hänelle. Myöhemmillä vuosillaan hän löysi elämäänsä rakkauden, jonka kanssa matkusteli ympäri maailmaa ja katseli sen ihmeitä.
Mutta Inariin hän palasi aina. Siellä hän kalasteli, vaelteli erämaissa, poimi hillat ja muut marjat, katseli ja kuunteli maailmaa, ikään kuin odotti, ja sitten tuli hänen vuoronsa ujua virran mukana siniseen hämärään.
Lepää rauhassa, Äijä.