Kari Väänänen: Jo elokuussa alamme odottaa heinäkuuta

Lapsuuden kesät. Nuo kuumat ja loppumattomat, päättymättömän joutilaisuuden ja riemun ajat. Vapaus tulla ja mennä ilman koulun ankaraa kurinalaisuutta ja aikaisia herätyksiä. Nuo ajat, jolloin pieni ihminen sai ajelehtia seikkailusta toiseen, ilman tietoakaan aikuisten typerästä ja sekavasta maailmasta.

Kari Väänänen

Kari Väänänen

Me aikuiset kammoksumme yhtä ajatusta yli kaiken, köyhyyttä. Meidät on saatu uskomaan rahan tavoitteluun ja omistamiseen ja sen autuaaksi tekevään voimaan.
Joillekin köyhyys on tänäkin päivänä karmivan totta, mutta mikä kamala sana tuo köyhyys onkaan meille, jotka olemme tottuneet kuluttamiseen ja hyvinvointiin, joilla on tarpeeksi ruokaa ja katto pään päällä ja varaa huvitella, mutta jotka silti olemme ahdistuneita ja masentuneita.
Olemme väsyneitä ja työn uuvuttamia ja alamme jo elokuussa odottaa heinäkuuta, jolloin meille on armollisesti suotu kolmen viikon loma. Haaveilemme, että sitten me lepäisimme ja riemuitsisimme ja olisimme kuin lapsia taas. Kirmaisimme vapaudessa ja antaisimme varpaittemme nauttia rannan hiekasta ja järven viileydestä.
Leppeät tuulet puhaltelisivat, ja koko ajan tekisi mieli nauraa. Tekisimme kaiken sen, mikä tänä kesänä jäi tekemättä.

Haistoin eräänä iltana heinäkuun, sen, jonka haistoin lapsena ja tunsin itseni hetken aikaa huumaavan onnelliseksi.
Luonto tuotti ilmoille samat aromit kuin silloin lapsuuden helteisinä kesinä, jolloin me leivon laulaessa ja törmäpääskyjen kirkuessa pinkaisimme paljain jaloin kylän räkänokkaisten poikien kanssa vapauteen. He todellakin olivat räkänokkaisia, sillä heinäntekoaikaan heillä alkoi räkä valua tosissaan, eikä histamiinia tai muuta lääkettä allergiaan ollut, ei ainakaan maalaisköyhillä.
Pappilassa saattoi ollakin, en tiedä. Tai pankinjohtajalla. Kekkosella varmasti oli.
Heinäkuussa järvet olivat jo lämmenneet uitaviksi ja heti aamulla sännättiin rantaan ja uitiin koko päivä, kunnes illansuussa oli palattava kotiin syömään pottua ja ruskeaa kastiketta. Aina oli kuumaa ja lämmintä. Kuumat tulivat silloin Venäjältä. Taiga oli kuumennut koko alkukesän, ja nyt se puhalteli kuumat pohjoisen päälle.
Ilmastonmuutos ei ollut vielä sekoittanut säätiloja, vaan ne pysyivät aikasen vakioina ja säitä pystyi jopa sormituntumalta hieman ennustamaan.
Isä Kyösti oli säiden lukemisessa aika epeli, samoin Konsta Pylkkänen. Ihminen osasi silloin vielä lukea luontoa. Nyt ei oikein pysty, kun tuntuu että kaikki on niin sekaisin, ihmisen päät ja säiden käyttäytyminen.

Tuo yksi iltainen hetki viskasi minut tuoksullaan takaisin lapsuuteen. Helteessä tuoksuaromit suorastaan kiehuvat kasvien sisällä, ja kun ilta viilenee, tuoksut leviävät parfyymin lailla ympäristöön tavoittaen paatuneimmankin nokan.
Jokaisella kuukaudella on oma tuoksunsa, kuten myös jokaisella ihmisellä, vaikka yritämmekin peitellä sitä dödöillä. Liekö kyseessä sama homma kuin eläimillä, jotka pyörivät kalan perkeissä ja sontaläjissä hävittääkseen oman tuoksunsa.
Vielä on kesää jäljellä. Ja tuoksuja. Nautitaan siitä nyt, sillä seuraavaan heinäkuuhun on melkein vuosi.

Ei kommentteja.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *