Katja Ståhl: Ihan hyvä minustakin tuli

Seitsemän kymmenestä suomalaisesta on sitä mieltä, että lasta ei saa kurittaa fyysisesti. Ei luunappeja, ei tukkapöllyä, ei Koivuniemen herraa – mutta huutaa saa niin kovaa kuin lähtee.
Kouluttamattoman korvaan tämä kuulostaa merkilliseltä. Tunnen monia ihmisiä, jotka ovat saaneet tukkapöllyä tai jopa piiskaa, eivätkä ole traumatisoituneet.
Tunnen myös monia ihmisiä, joiden maailma on murentunut juuri psyykkisen väkivallan ansiosta.

Katja Ståhl
Katja Ståhl

En kannata fyysistä väkivaltaa. Mielestäni on ajattelun köyhyyttä, jos pitää ottaa kädet käyttöön.
Siinähän se vitsi juuri taitaa piilläkin. Kädet puhuvat kun suu ei enää jaksa tai osaa. Kun aikuinen tukistaa lastaan, hän tukistaa samalla henkisesti itseään.
”Siinähän tukistelet nyt, senkin epäkelpo kasvattaja, kun et osannut keskustelemalla hoitaa asioita kuntoon. Tukista vaan, se auttaa!”
Väsynyt aikuinen on uhka lapselle.

Moni aikuinen korostaa rehtiyttään ja oikeamielisyyttään kertomalla avoimesti, kuinka kovaa on huutanut lapsilleen.
Että näin minä paljastan keskeneräisyyteni ja samalla paremmuuteni, kun en silti vetänyt tukasta tai retuuttanut rimpuilevaa kloppia omaan huoneeseensa, vaikka mieli teki.
Kai se on ihan ymmärrettävää. Sellainen vanhempi kaiketi hakee vertaistukea muilta, pyytää hyväksyntää toimilleen. Onko se sitten hyvä asia? Mitähän lapset sanoisivat tuohon?

Kysyin omilta lapsiltani (n=15-16v), kumpi on pahempaa, tukistaminen vai huutaminen ja/tai mököttäminen. Molemmat vastasivat, että huutaminen ja/tai mököttäminen.
Molemmat ovat saaneet tukkapöllyä pienenä kerran tai kaksi.
Kumpikaan lapsistani ei ole koskaan suivaantunut fyysisestä kajoamisesta niin paljon kuin psyykkisestä. Sanoista ovat lasten sydämet murtuneet ja mielet pahoittuneet.
Sanoihin ollaan palattu takaisin ja niiden merkitystä pohdittu. Miksi sanoit niin?

Samaan aikaan kun toisaalla maailmassa sallitaan seksuaalinen kanssakäyminen lapsen kanssa, meillä keskustellaan tukkapöllyn törkeydestä.
Meillä hyväosaisilla on tarpeeksi aikaa, rahaa ja kykyä kasvattaa tolkun kansalaisia, mutta huonompiosaisten lapset eivät kunnioita ketään, koska heitä ei ole kukaan koskaan kunnioittanut. He eivät tiedä mitä se on.
Sen seurauksena lastenkodeissa eletään jatkuvan väkivallan pelossa. Sanoilla ei ole mitään merkitystä ja fyysistä rajoittamista ei saa harjoittaa.
Asiantuntijoiden mukaan näille lapsille apu tulee liian myöhään. Joillekin lapsille on opetettu pelkästään oikeuksia, ei lainkaan velvollisuuksia.
Siinä on paha yrittää selittää, että voisitko ottaa muutkin huomioon.

Olen monesti miettinyt, kuinka viime tinkaan ihan järkevätkin ihmiset jättävät lastensa komentamisen. On muka liian pieni vielä, ei tajua mitä tekee. Ja pah, ne ovat aina viisaampia kuin me voimme kuvitellakaan.
Itse sain parhaan kasvatusneuvon aivan viime tingassa, juuri kun olin synnyttänyt esikoiseni.
Imetys ei meinannut käynnistyä, koska vauva sai aina hirveän raivokohtauksen rinnan äärellä.
”Se rajojen vetäminen alkaa, kuule Katja, juuri tästä”, sanoi kätilö.
Eikä piiruakaan liian aikaisin.

Kommentit (0)

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät merkitty *