Katja Ståhl: Kunpa lapsestani tulisi sankari

Katsoisin mielelläni urheilua televisiosta, mutta olen niin rajoittunut, että en jaksa katsoa, ellei Suomella ole mitään mahdollisuuksia. Seurasin pienenä mäkihyppyä, hiihtoa, luistelua, tennistä ja keihäänheittoa hullun kiilto silmissä, vaikka en mitään lajeista ymmärtänytkään.
Aina telkkarista katsottujen kisojen jälkeen haettiin kaikki kaverit ulos simuloimaan äsken nähtyjä suorituksia. Vantaan Myyrmäessä on nähty aikanaan keihäskarnevaali poikineen! Ainoastaan tenniskisat jäivät hieman laihoiksi.
Hiihdon seuraaminen oli jokaisen ihmisen velvollisuus vielä 90-luvulla. Työpaikalla oli täysin hyväksyttävää katsoa miesten kymppiä porukalla neukkarissa. Konttorista kantautuva huuto elävöitti koko työilmapiiriä: olemme sankarien sukua, juhlikaamme! Yhteinen karjunta ei viivästyttänyt oikeaa työntekoa yhtään. Väittäisin, että päinvastoin.

Jossain vaiheessa täällä alettiin tuijottaa lätkää. Siinä vaiheessa putosin kyydistä. Jatkoin formuloiden parissa, siellä sankaroi silloin Mika Häkkinen. Koin olevani lähes sukua Mika Häkkiselle, koska hän oli käynyt samaa koulua nuoruudenrakkauteni kanssa Vantaan Martinlaaksossa. Koin väkevää yhtenäisyyttä muiden formulafanien kanssa, vaikka manageri Keke Rosberg yrittikin parhaansa mukaan olla piittaamatta koko Suomesta.

Ystäväni alkoivat tehdä lapsia, ja kohta he jo istuivatkin kaukaloiden laidoilla. Joka siunaaman räkänokka pelasi lätkää, vaikka se oli paitsi vaivalloista, myös kallista.
Vain harva itse pelaajista oli niin innostunut lajista, että olisi vaikka nukkunut yönsä jäällä. Lasten haluttiin kokevan joukkuepelin henki, jotta hänestä tulisi hyvä Elämän Tiimipelaaja. Ja pitäähän lapsen liikkua!
Jossain vaiheessa siis vastuu lapsen liikkumisesta siirtyi vanhemmille. Jos kilometreissä lasketaan, niin vanhemmat liikkuivat silti enemmän. Lapsen haluttiin liikkuvan, jotta siitä ei tule pullea ja epäsuosittu, ja tietysti motoriikan kehittyminen oli tärkeää.
Eihän sekään haittaa, jos lapsesta tulee jääkiekkosankari. Isi ja äiti voivat sitten istua tyyriinä katsomossa, kun poika tahkoaa miljoonia. Tytöt eivät kai ole vielä lätkämiljonääreiksi päätyneet?

Niinhän se on, että pituushyppääjän vanhemmilla ei ole muita enempää rahaa. Olympiamitalin saanut ampumahiihtäjä elää työttömyystuella. Painonnostajan perheen kaikki rahat menevät ruokaan. Pyöräilyssä alkaa kai jo pyöriä jokunen irtodollari, mutta siinä vaaditaankin rohkeutta tarttua dopingiin ihan tosissaan. Muuten ei pärjää.
Jos vanhemmat ihan oikeasti haluaisivat, että lapsen harrastus tukisi kasvua eikä se olisi liian kallista, he laittaisivat lapsensa yleisurheilukouluun. Kausimaksu taitaa olla jotain satasen luokkaa. Jostain syystä siellä on vielä paljon tilaa.

Olisihan se ihanaa, jos minunkin lapseni elättäisi minut urheilulla tekemillään miljoonilla. Jotenkin minusta vain tuntuu siltä, että silloin lapsella pitäisi olla ihan erityinen palo lajiinsa. Se syntyy riippumatta minusta ja kasvaa, vaikka tekisin mitä. Se on hulluutta, jonka äärellä me muut keskitymme hurraamaan. En tiedä miksi, mutta mieleeni putkahtaa sanonta ”Käärmettä ei voi työntää pyssyyn.”