Katja Ståhl: Tukkasi on huonosti
Kutsun äitiäni leikkisästi kriitikoksi Tuusulasta. Hänen suurin intohimonsa on kertoa minulle, miltä näytän televisiossa. Se, mitä siellä sanon tai teen, ei ole lainkaan olennaista, vaan se, miten tukkani on.
Aina oltuani ruudussa tiedän odottaa puhelua: ”Miten se sinun tukkasi oli niin kamala?”
Olen tottunut äitini antamaan kritiikkiin. Toisinaan se on osuvaakin. Vasta siinä vaiheessa, kun äitini alkoi kommentoida ulkonäköäni kaupungilla tavatessamme, avasin suuni ja sanoin, etten halua kuulla, kuinka hirveältä näytän.
Äiti oli ihan ihmeissään, että mitä nyt, minähän vain huomautin. Kummastus oli valtava, kun kerroin, että se minua juuri risookin. Että itsetuntoni ei muutenkaan ole huippuluokkaa ulkonäön suhteen.
Tähän kohtaan tuli kriitikolta vastaväite: ”Mutta sinähän olet kaunis.”
Äiti ei tajua pointtia. En tietenkään epäile hänen sanojaan, mutta en halua käydä keskustelua, joka koskee ulkonäköäni.
Jos haluan tietää miltä näytän, joko katson peiliin tai kysyn. Mikäli minulla on spagettia poskessa, siitä voi mainita, mutta jos jakaukseni paikka ei miellytä, siitä ei. Omasta mielestään hän vain auttaa minua tajuamaan, mikä on hyvännäköistä.
Minä olen 48-vuotias, hän on 77. Ehkä sitten aikuisena tajuan.
Olin aikoinani päätoimittaja. Tapasimme vetäytyä yksikkömme päätoimittajien kesken kerran pari vuodessa, olla yön yli jossain.
Reissut olivat lähes poikkeuksetta tavattoman hauskoja. Yhtä lukuun ottamatta kaikki muut päätoimittajat olivat minua vanhempia herroja ja tarinaa riitti. Tulin erinomaisesti juttuun kaikkien kanssa.
Kerran yksi miehistä, hieman naukkailtuaan, sanoi minulle: ”Kuule Katja, sinäkin olisit tavattoman upea nainen, jos vain pikkuisen viitsisit laittautua.” Toljotin hetken lausujaa suoraan hänen harittaviin silmiinsä ja sanoin:
”Kuules X, jos minä laittautuisin yhtään tämän enemmän, tuommoiset ukot kuin sinä juoksisivat perässäni, ja sitä en halua.”
Harittava katse terästäytyi nanosekunniksi, jonka jälkeen naama katseen takana repesi nauruun.
Muut miehet yhtyivät nauruun ja totesivat, että olen aivan oikeassa. Ei missään nimessä kannata miesten takia alkaa puleerata, jollei ole semmoiseen taipumusta muutenkin.
Kummallinen, mutta kovin rakkaudellinen yhteisymmärrys ukkojen kanssa jatkui, jollei jopa vahvistunut.
Mitä vanhemmaksi tulen, sitä vähemmän jaksan piitata, mitä joku miettii ulkonäöstäni.
Samaan aikaan huomaan pohtivani huolestuneena, että vuoden alusta seikkailen televisiossa bikineissä, Selviytyjät-sarjassa. Ymmärrän, että kroppani ei ole vertailukelpoinen nuorten missi- ja fitness-vartaloisten ihmisten kanssa, mutta silti vertailen.
Ei ole kivaa olla joukon epäseksikkäin, mutta seikkaillessa se unohtui nopeasti, sillä ei ollut väliä. Unohdin olevani televisiossa.
Nyt, kun h-hetki lähestyy, niskavillat alkavat nousta. Mitä sanoo Pirkko A., entä Bull Mentula? Vai tuleeko minusta tavallisten, roikkuvamahaisten perheenäitien supersankari?
Sitten herään ja päästän kissan ulos. Mitä väliä!