Kielokimppu

Lähes joka päivä joutuu kovettamaan itsensä kulkiessaan kerjäläisten ohi. Totuus kuitenkin on, ettei kaikkia voi auttaa. Eikä auttaminenkaan tuo aina mielenrauhaa. Millä perusteella valita, kenelle antaa ja kenelle ei?
Jos annat kerjäläiselle kolikon, odotat kiitosta. Edes hymyä. Jos niitä ei tule, olo on petetty. Vaikka tietääkin, että joskus ihminen on niin loppuun ajettu, ettei hän jaksa näyttää kiitolliselta.

Anna-Leena Härkönen
Anna-Leena Härkönen

Kadunkulmassa päivystävät kerjäläiset eivät tietenkään ole mikään mieltä ylentävä näky. Silti tyrmistytti, kun jotkut poliitikot ehdottivat kerjäämisen kieltämistä siksi, ettei se sovi Helsingin katukuvaan. Minkä kaupungin katukuvaan se sitten sopii?
Kerjäämisen vastustajat ehdottavat muita tapoja ansaita rahaa. Katusoittoa, kukkien myymistä. Sekään ei tunnu olevan hyvä.
Ostin kerran kimpun kieloja Mannerheimintiellä istuvalta romaninaiselta. Menin lähimpään kukkakioskiin ja pyysin palan sanomalehteä, johon voisin kimpun kääriä.
– Ostitko mustalaisilta? myyjä kysyi. Myönsin ostaneeni.
– No voin mä sulle tän kerran paperia antaa mutta ei niiltä sais mitään ostaa, se on huijaamista! myyjä tiuskaisi.
– Ei ne saa rahoja itse pitää. Mä olen nähny miten miehet tulee autoilla ja hakee naisilta rahat pois. Joku rikollisjärjestö se on!
Teki mieli sanoa, että pidä paperisi kun kerran noin tiuskit, mutta otin kuitenkin lehden ja käärin kielot siihen. Tuli paha olo koko loppupäiväksi. Meitä molempia oli siis huijattu, sekä kielomummoa että minua.
Vai oliko? Entä jos ne miehet ovat kielomummon poikia tai muita sukulaisia, ja hakevat välillä rahat turvaan? Onko kaiken takana aina rikollisjärjestö?
Myyjää tietysti ketutti, kun joku osti kukkia ”kilpailijalta”, mutta enpä usko yhden kielomummon kokonaista kioskia kaatavan.

Syyskuussa kävin Turkin Bodrumissa viettämässä ystäväni syntymäpäivää.
Juuri sieltä löytyi hukkuneena pakolaiskriisin symboliksi noussut syyrialainen pikkupoika.
Kerjääviä pakolaisia oli paljon liikkeellä, kun kävimme iltaisin kaupungilla. Kerran söimme katukahvilassa, ja pieni kerjäläistyttö tuli pöytämme luokse. Hän osoitti ystäväni tyttären ranskalaisia perunoita. Viivi antoi niitä servettiin käärittynä. Sitten tyttö osoitti ketsuppipulloa.
Ensin ällistyimme: eikö mikään riitä? Kaikkien taiteen sääntöjen mukaan tytön olisi pitänyt kiittää ja luikkia kiitollisena tiehensä. Mutta ketsuppi nyt kuuluu ranskalaisiin perunoihin kuin nyrkki silmään, joten Viivi pursotti sitä perunoitten päälle. Tyttö hymyili.
Eräs pieni poika ei millään malttanut pysyä kerjäävän äitinsä sylissä istumassa. Hain läheisestä baarista pojalle jäätelön. Sen jälkeen joku ohikulkija vei hänet hetkeksi vastapäätä olevaan lelukauppaan, ja hetken kuluttua poika tuli ulos ostoskassin kanssa. Hän on saanut valita sieltä leluja. Poika purki löytönsä kadulle ja alkoi leikkiä silmät loistaen. Siitä tuli toiveikas olo.

Kieltämättä minuakin suututti, kun kuulin, että Oulun vastaanottokeskuksessa asuvat pakolaiset olivat osoittaneet mieltään tarjotun ruoan laadusta. Myöhemmin kuulin paikallisilta, mistä oli kyse.
Pieni joukko nuoria miehiä oli kuvitellut, että mielen osoittaminen julkisesti on ainoa tapa saada viestinsä perille. Muut pakolaiset raivostuivat tempusta silmittömästi.
Myöhemmin miehet olivat todella pahoillaan tapahtuneesta. Pian järjestettiin uusi mielenosoitus.
Plakaateissa luki: ”Kiitos kun otit meidät vastaan, Suomi!”

 

Anna-Leena Härkönen

Kommentit (0)

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät merkitty *