Leena Majander: Kiitos tästä kirjasta

Äiti kuoli itsenäisyyspäivän aattona vuosi siten. Olin astumassa ulos New Yorkin Metropolitan museosta, kun veljeni soitti uutisen. Se oli yllätys, vaikka äidin sydänoireita oli hoidettu pitkin syksyä.
Lauantaipäivä oli aurinkoinen ja kirkas, kuin intiaanikesän päivä kotona.
Metropolin kohina ympärilläni tuntui vaikenevan.

Leena Majander
Leena Majander

Edellispäivänä olin jutellut äidin kanssa puhelimessa kävellessäni Union Squaren halki, missä joulukuusikauppiaat myivät manhattanilaisille minikuusia kovaan hintaan.
Kerroin, kuinka lempikaupunkini oli antanut minulle valtavasti uusia ideoita. Kerroin kirja-alan tuttavista, jotka kyselivät suomalaisen kirjallisuuden uutisia.
”Minun tyttö se siellä pärjää”, ihmetteli äiti, ja ”puhelukin kuuluu kuin ihan vierestä soittaisit”. ”Mie oon laittanu karjalanpaistin valmiiks. Syön sitä kun kattelen Linnan juhlia. Kun se Jenni on niin kaunis ihminen… Kiitos sinulle tästä puhelusta.”

Seisoin 5th Avenuen ja 83. kadun kulmassa ja itkeä vollotin. ”Can I help you, dear? What is the matter, honey?” Newyorkilaiset pysähtyivät, ottivat käsivarresta kiinni ja halusivat auttaa.
Julkinen itkeminen on suurkaupungin keskellä niin vahva signaali, että ohikulkijat eivät voi olla menemättä hätiin.
Olin sopinut meneväni vanhan ystäväni kanssa lounaalle. Kun Linda näki minut nikottelemassa ja niistämässä, lounas vaihtui kahvikupilliseen.
Hän kertoili rauhallisesti omien vanhempiensa poismenosta ja pikaisesti järjestettävistä juutalaisista hautajaisista.
Linda olisi saattanut minut hotelliini, mutta halusin kävellä omissa ajatuksissani hissukseen Keskuspuiston halki.

Viimeisenä iltana äiti oli kirjoittanut joulukortit valmiiksi kauniilla kansakoulunopettajan käsialallaan, liimannut postimerkit ja taitellut silmälasinsa korttipinon päälle. Hän oli mennyt omaan vuoteeseensa kuuntelemaan Veikko Huovisen äänikirjaa Konsta Pylkkäsestä, sammuttanut valot – ja nukkunut pois.

Sujuvasanainen ja ilmaisussaan vahva äiti oli jutellut omat muistelmansa nauhalle. Sisko purki ne tekstiksi ja siskontyttö taittoi kirjaksi.
Kirjaa painatettiin muutamia kymmeniä kappaleita lapsille, lastenlapsille ja läheisille.
Nyt kun äitiä ei enää ole, kirjan lukeminen tuntuu erityisen tärkeältä. Se on kosketus yli sukupolvien, vaikka vastauksia esille nouseviin kysymyksiin ei häneltä enää voikaan saada. Mitenkäs se ensimmäisen kodin hankkiminen oikein menikään?
Kahrin Seija Kymin kunnan Sutelan kylästä on kirjahyllyni merkityksellisin kirja.

Isien ja äitien tai oman elämänsä tarinan tallentaminen on mahdollisempaa kuin koskaan ennen. Jos kirjoittaminen ei tunnu sujuvan, voi tarinansa kertoa vaikka älypuhelimen sanelimeen.
Teknisissä kysymyksissä lähinuoriso osaa varmasti auttaa. Painattaminen on kätevää, eikä vaadi järin suuria taloudellisia panoksia.

Palattuani työmatkalta menin läheisimpieni kanssa hyvästelemään äidin oikeuslääketieteen laitoksen pieneen kappeliin.
Hetken seisoimme siellä, kunnes viisas tyttäreni sanoi: ”Ei isoäiti ole enää täällä. Lähdetään mekin.”

Kommentit (0)

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät merkitty *