Markus Leikola: Vaalit tulee, duunit ei

Hallituksella on ollut poikkeuksellisen pitkä vaaliton kausi tehdä mitä haluaa. Vaaleilla on politiikassa tapana jäykistää linjanvetoja kauhun vallatessa alaa. Sen lisäksi vaalikampanjat sitovat puolueiden terävän pään ennestäänkin tiiviit agendat umpisolmuun, eikä siinä vikkeläkään ihminen paljon muuta ennätä tehdä kuin käydä vaaleja.

Markus Leikola

Markus Leikola

Tämä kahden vuoden vaalisapatti päättyy kuntavaaleihin ensi keväänä, minkä jälkeen on vajaa vuosi presidentinvaaleihin ja siitä hieman toista vuotta eduskuntavaaleihin – käytännössä yhtä vaalitaistoa siis, semminkin kun jäsentenvälisiäkin saattaa mahtua samaan satsiin. Vihreissä varmasti äänestetään puheenjohtajasta Ville Niinistön sääntömääräisten kausien tullessa täyteen eikä sellaista päivää ole nähty, että Antti Rinteen asemaa Sdp:n puheenjohtajana ei olisi kyseenalaistettu.
Näin siitä riippumatta, että Sdp ponkaisi uusimmassa mielipidetutkimuksessa niukasti suurimmaksi puolueeksi – mutta peräti 40 prosenttia äänestäjistä ei tiedä, mitä puoluetta äänestäisi. Eikä ihme: hallitus on perääntynyt ennätysmäärästä hankkeita. Edellisen hallituksen kesken jääneitä hankkeita on sentään edistetty, mutta ne ovat niin isoja ja hankalia, että niistä ei pysty näkemään konkreettisia tuloksia pitkään aikaan.
Lisäksi on ehkä opittu, että nopeus ei ole itseisarvo, vaan onnistumisen kustannuksella ei kannata sählätä.

Peruuttamiset johtuvat monesta asiasta, kuten etujärjestöjen lobbauksen vaikutuksesta sekä ylipäätään riittämättömästä hankkeiden vaikutusten selvittämisestä. Pääministeri Juha Sipilä yritti sunnuntaina vakuuttaa pääministerin haastattelutunnillaan ”insinöörimäisyyttään” puhuttaessa elinkeinoministeri Olli Rehnin seuraajasta, mutta kovin vähän insinöörimäistä on peruutteluissa ja hankkeiden seurausten suunnittelemattomuudessa.
Olli Rehnia ei sitä paitsi insinöörimäisyydellä voi korvata, koska Rehnin Eurooppa-kokemuksessa ja savolaisessa luovuudessa hallitus menettää paljon enemmän kuin yhden ministerin. Veteraanikepulaisia Pekkarista, Anttilaa ja Kääriäistä tuskin kaivetaan takaisin parrasvaloihin, ja Rehniä kokemattomammassa poliitikkopolvessa taas ei ole toista samanlaista neuvottelusaappaiden täyttäjää suhteessa työmarkkinajätteihin.
Käytännössä Sipilän on pakko puhua työpaikkojen aikaansaamisesta, koska vain se ehtii tulla näkyväksi ja siinä on nyt kiinni koko pääministeripuolueen arvovalta. Toisaalta: jos se olisi helppoa, se olisi tehty jo.
Miksi työpaikkoja ei sitten synny hyvien aikojen tahtiin, vaikka pahimmasta talouskriisistä on selvitty eikä meillä ole Neuvostoliiton romahduksen kaltaisia omia ongelmia heikentämässä asemaamme kilpailijamaihin verrattuna?
Työmarkkinoiden jäykkyys ei ole todellinen syy. Jos Suomessa olisi yhtä vaikea irtisanoa ihmisiä kuin Saksassa, meillä olisi paljon vähemmän työttömiä.
Suurin este sille, että uusia työpaikkoja ei synny riittävästi, on pankkien kiristynyt pienyritysten luototus. Pankeilla ei kuitenkaan ole pelkästään henkisiä esteitä toimittaa perinteistä tehtäväänsä eli pumpata talouselämän voiteluöljyä – rahaa – markkinoille, joilla sillä olisi kysyntää.
Pankkien uudet, talouskriisin jälkeiset sääntelyvaatimukset pakottavat ne fundeeraamaan riskejään aiempaa tarkemmin. Kun pankit pantiin yhteiseurooppalaiseen kuriin, jotta ne eivät veisi lisää veronmaksajien rahaa, ne eivät myöskään päästä rahaa holveistaan holtittomasti markkinoille. Rahoitusmarkkinoiden ylikireys näkyy sitten siinä, että järkeviäkin kasvuinvestointeja on paljon aiempaa vaikeampaa käynnistää. Eli julkista rahaa tarvitaan sittenkin vielä paljon ja kauan.

Ei kommentteja.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *