Anu Koivunen: Mitä tapahtuu ääripäiden välissä?

Suomi sai viime vuoden aikana uuden kansallisen kertomuksen. Se kertoo ääripäistä turvapaikanhakijoita koskevassa keskustelussa.

Anu Koivunen
Anu Koivunen

Tasavallan presidentti Sauli Niinistö kertoi jouluhaastattelussa tunteneensa voimattomuutta kahtiajaosta, jossa yhtäällä korostetaan ”monikulttuurisuutta, jossa suomalaiset perusarvot saattavat olla outoja” ja toisaalla nähdään, että ”kaikki vieras on pahasta” (Iltalehti 23.12.2015). Pääministeri Juha Sipilä valitteli jo alkusyksystä ääripäiden hallitsevan keskustelua turvapaikanhakijoista. Joulun alla myös valtakunnansyyttäjä Martti Nissinen kirjoitti blogissaan (9.12.2015) olevansa erityisen huolissaan maahanmuuton aikaansaamasta vastakkainasettelusta, jossa ”meidät on näköjään jaettu rasisteihin ja suvakkeihin”.
Puhe ääripäistä on ymmärrettävää ja kertoo aidosta yhteiskuntarauhaa koskevasta huolesta. Se on kuitenkin myös mielikuva- ja tunnepolitiikkaa, ja sellaisena monin tavoin ongelmallista.

Ääripää-puhe on ensinnäkin väistöliike. Kun poliitikko puhuu ääripäistä, hän suuntaa huomion toisaalle: pois siitä mistä hän ei halua tarkemmin keskustella – eli omista näkemyksistään.
Viittaamalla äärikantoihin (joita ei useimmiten lainkaan eritellä) annetaan ymmärtää, että on olemassa kultainen keskitie. Siitäkään ei kuitenkaan keskustella tarkemmin, koska – näin ääripää-puhe viestii – olennaista on olla rauhallisia. Mielellään ihan hiljaa.
Toive on mennyt tehokkaasti perille, sillä syksyllä niin puolueet kuin yksittäiset poliitikotkin etupäässä vaikenivat pakolaistilanteesta. Poikkeuksen tekivät maahanmuuton vastustamisesta elävät puolueet ja muutamat ihmisoikeuksista ja yhdenvertaisuudesta muistuttaneet poliitikot.

Ääripää-puhe on myös hämäysliike. Hiljaisuuden takana tehdään jatkuvasti poliittisia ratkaisuja ilman julkista keskustelua. Hallituksen joulukuussa julkistamaa turvapaikkapoliittista ohjelmaa kommentoitiin silmiinpistävän niukasti. Oppositiosta Paavo Arhinmäki ja Carl Haglund ja myöhemmin Ville Niinistö kritisoivat turvapaikkapäätösten määräaikaisuudesta ja perheenyhdistämisen hankaloittamisesta. He myös arvostelivat päätöstä selvittää etenkin perussuomalaisten haluamaa kaksiportaista sosiaaliturvajärjestelmää, jossa oleskeluluvan saaneet turvapaikanhakijat asetettaisiin muiden maassa asuvien kanssa eriarvoiseen asemaan.
Vaikka kaikki tietävät, että lakiesityksiin vaikutetaan juuri niiden valmisteluvaiheessa eikä eduskunnan täysistuntosalissa, hallituksen turvapaikkapoliittisesta ohjelmasta on toistaiseksi koko lailla vaiettu – toisin kuin kaikista muista hallituksen esityksistä.
Erityisen kuuluvaa on ollut sosialidemokraattien vaikeneminen.

Ääripää-puhe onkin versio suomalaisille tutusta kriisiretoriikasta, jossa kriisin nojalla vaaditaan valtionjohdon tukemista. Puhe kriisistä vetoaa tunteeseen mutta se näyttäytyy järjen äänenä: kun painotetaan ääripäiden kiihkeyttä, mielikuva keskitiestä korostaa järkiperäisyyttä.
Hiljaisuuden vallitessa voivat poliittiset mannerlaatat liikkua lähes huomaamatta ja julkinen mielipide muodostua ilman julkisuutta. Vaikka ratkaistaan isoja kysymyksiä ihmisoikeuksista ja yhdenvertaisuudesta, kansalaisyhteiskunnan rooliksi jää huudella sivusta.
Mielikuvapelin tuloksena niin ihmisoikeusjärjestöt, Punainen Risti kuin arkkipiispakin näyttäytyvät joidenkin silmissä ääripäänä. ●

Anu Koivunen
Kirjoittaja on mediatutkija, elokuvatutkimuksen professori ja Avun uusi kolumnisti.

Kommentit (4)
  1. Joni Pelkonen
    5.1.2016, 13:11

    Ääripäiden korostaja on konservatiivi, henkilö joka vastustaa muutosta. Mutta niin on sekin ääripää joka haluaisi rajat kiinni, lakkauttaa ympäristönsuojelun ja asettaa enemmistön oikeudet vähemmistöjen oikeuksien edelle (viimeinen on Timo Soinin itse lausuma Espoon kaupunginvaltuustossa), mitä muita vaatimuksia heillä nyt onkaan. Eroa on siinä, kuinka radikaalein keinoin kehitystä yritetään jarruttaa.

    Juonikuvio on varsin selvä: maltillisiksi tekeytyvät konservatiivit, jotka Suomessa ovat samalla talousoikeistolaisia, komppaavat hyökkäyshaluisia konservatiiveja tuomitsemalla kaikki jotka uskaltavat arvostella ns. ”maahanmuuttokritiikin” ja muun radikalismin harjoittajia. He ovat muka ”se toinen ääripää”. Oikeistoradikaalien mielipiteiden ja vaatimusten arvostelu ei kuitenkaan ole ääriajattelua vaan maltillisen, rauhanomaisen yhteiskunnallisten kehityksen puolustamista.

    Palkintona näillä maltillisilla oikeistolaisilla väikkyy mielessä yhteiskunta jossa vasemmisto on nujerrettu ja he saavat vapaasti toteuttaa omaa liberalistista talousaatettaan, siis tasa-arvon heikentämistä ja yhteiskunnan asukkaiden eriarvoistamista.

    Oikeistoradikalisteja ei lainkaan haittaa että myös heidät nimetään ääripääksi, sillä kyseessähän on todenmukainen toteamus ja juuri sen kannan edustajia he haluavat riveihinsä houkutella. He elävät siitä muutamasta prosentista prosentista kansalaisia jotka kannattavat kaikkein vastenmielisimpiäkin ihmisvihamielisiä mielipiteitä.

    Näin todella saadaan yhteiskunnallinen ilmapiiri pikkuhiljaa siirtymään oikealle. Onneksi Suomessa on vielä demokratia, joten eiköhän ilmapiiri pian taas ryhdy raitistumaan ihmisten tajutessa että nykyisten poliittisten vallanpitäjien harjoittama pelottelu ja kriisipuhe on pelkkä keino ajaa vallanpitäjien oikeistolaisia yhteiskunnallisia tavoitteita. Tulevaisuutta ei ole vielä ratkaistu, luotan Suomen kansan maltillisuuteen ja hyvän koulutuksen antamaan kykyyn ymmärtää, mitä tietyillä tahoilla on mielessään.

  2. Onko joku tutkinut, miten isoista ryhmistä näissä vauhkoontuneissa ääripäissä on kyse? Sosiaalinen media vääristää kuvaa asioiden mittasuhteista. Muutama sata ihmistä voi saada ”kansan” äänen. Miljoonia ihmisiä ei kiinnosta kuin elää tavallista elämää rauhassa. Miksi näille ääripäille annetaan paljon huomiota? Se palvelee vain sitä, että ääripäät saavat lisää ihmisiä ja jakautuminen lisääntyy… mutta tästäkin huolimatta ääripäät ovat pelkkiä marginaaleja, höyrypäiden lahkoja, rasisteja ja suvakkeja.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät merkitty *