Pakosalla

He nousivat resuisia muovikassejaan puristaen loivaa rinnettä kohti ylempänä näkyvää kaupunkia. Käynnissä oli tietyö, joten he joutuivat kulkemaan liikenteen keskellä ja jotkut autoilijat mulkoilivat heitä epäystävällisesti.
Mulkoilijoiden silmät olivat haaleat ja tukkansa vaaleat tai sotkuisen värittömät ja heidän kielensä oli käsittämätöntä. Se kuulosti väliin hakkaavalta, väliin laulavalta.
Mitään pakenijat eivät siitä ymmärtäneet. Ainoastaan huudahdus moi oli tarttunut ja saanut merkityksen.
Väänänen Kari
Kaupunki kohosi mäen päällä. Se olisi heidän pakomatkansa päätepiste. Yli merien ja läpi Euroopan he olivat paenneet kohti pohjoista, sillä he olivat kuulleet, että siellä olisi turvallista ja siellä asui ystävällinen kansa.
Matka oli maksanut heille heidän omaisuutensa. Perheet oli ollut pakko hajottaa ja lähteä matkaan, vainoa pakoon, ja toivoa että perhe vielä joskus yhdistyisi, olisi oikea perhe niin kuin silloin ennen kuin valloittajat tulivat ja sodat ja vainot alkoivat.
Pakomatka oli vaatinut tuhansien hengen. He olivat nähneet rantaan huuhtoutuneita pakolaislasten ruumiita ja olivat itkeneet tuhat kertaa. He olivat palelleet ja kastuneet sateessa ja meressä. He olivat saaneet monta iskua ja lyöntiä, kun heitä oli tönitty rajoilla tarkastuksesta toiseen. He olivat jaksaneet, kun vierestä oli ystävä vajonnut Välimeren aaltojen alle. He olivat jaksaneet silloinkin, kun voimat olivat jo menneet ja yö kaartui pimeänä ja kylmänä. Jospa jossain tuolla edessä olisi parempi. Täytyy jaksaa.

He olivat kohdanneet vihamielisyyttä. Heille oli puitu nyrkkiä ja huudeltu jotakin mitä he eivät ymmärtäneet, mutta vihan he olivat aistineet. Kuitenkin suurin osa ihmisistä oli ollut ystävällisiä ja antaneet ruokaa ja yöksi paikan missä nukkua.

Kotona piinannut pelko siitä, milloin kapinallisten tai hallituksen tai supervallan sotilaat ampuisivat oven sisään ja tappaisivat kaikki perheenjäsenet, oli väistynyt kuin varkain. Alituinen pelko oli vienyt elämästä tarkoituksen, ja monet olivat menettäneet mielenterveytensä tai masentuneet pahasti. Kaikki olivat säikkyjä ja hermostuneita. Lapset itkivät paljon eivätkä nukkuneet kunnolla. Nyt täällä, kaukana kotoa, pohjoisessa kylmässä maassa, he tunsivat ensimmäisen kerran vuosiin jonkinlaisen turvallisuudentunteen työntävän pelkoa hieman syrjään. Pelon sijalle astui valtava kaipuu kotiin. Mutta palata ei voinut. Ei nyt. Ehkä joskus.

Kaupunki aukeni kaduiksi. Heitä kummastuttivat keltaiset puut. Joku tiesi, että on syksy ja täällä puut muuttuvat silloin keltaisiksi ja punaisiksi. Puita oli paljon. Pitkin matkaa oli ollut valtaisia, pelottavia metsiä, eikä ihmisiä missään. He olivat mielessään ihmetelleet, miten täällä saattoi elää.
Radan varrella, metsässä, oli näkynyt harmaita, outoja sarvipäisiä eläimiä, jotka olivat tuijottaneet älyttöminä kuin kysyäkseen että keitä te olette ja mitä te täällä teette.
Täälläkö olisi heidän kotinsa, keskellä valtavia, asumattomia metsiä, tässä kaupunkipahasessa? Miten täällä saattaisi elää?
Kylmä maa. Kohta sataisi lumi ja aurinko karkaisi pois. Näin heille oli kerrottu. Miten täällä voi elää?
Ehkä pitää vain olla ystävällinen näille valkonaamoille ja sanoa moi. Jos se siitä lähtisi eteenpäin. Elämä.

Kommentit (0)

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät merkitty *