Peltikatonkorjaajat Kalle ja Late yllättivät Eve Hietamiehen

Eräänä aamuna aviomieheni soitti ja sanoi, että pihalla seisoo kaksi miestä tarjoamassa kattoremonttia. Koska kattohuijarit olivat ennestään tuttuja netin keskustelupalstoilta, käskin ajaa ne pois.
Mutta kulttuurit törmäsivät yhteen. Mieheni synnyinmaassa Englannissa on normaalia, että remonttitarjoukset koputetaan kotiovelle. Suomessa pitää itse saada idea kattoremontista, etsiä netistä kymmenen kattofirmaa ja kilpailuttaa. Eihän se käy, että tullaan ovelle varastamaan idea omasta päästä!

Eli mies halusi kuunnella. Sinä iltapäivänä nihkein mielin keitin kahvit valmiiksi, mutta paikalle ei ilmestynytkään rasvainen kattohuijari vaan kaksi asiallista nuorukaista. Serkukset, selvisi myöhemmin.
Sillä aikaa kun toinen konttasi ullakon vesilätäköissä, toisen kanssa puhuttiin yrityksestä, katoista ja kattoremonteista.
Ensimmäinen järkytys oli hinta. Se oli näet juuri siinä budjetissa, joka olimme aikaisemmin todenneet uuden katon myös maksavan. Joten pienen mietinnän jälkeen otimme – hui kauhistus – ovelta ovelle -kattoremontin!
Oli aika kompastua omiin ennakkoluuloihin.

Ensinnäkin pojat tulivat kolme päivää sovittua aikaisemmin. Yrityksestä soitettiin, että voisiko tulla jo huomenna.
Koska ”huomenna” oli ihan yhtä hyvä kuin ”ensi maanantaina”, sanottiin joo. Kovassa flunssassa katselin aamuseitsemältä, kun portista ajoi sisään nosturia, jätelavaa ja pakettiautoa.
Nosturia ajoi Oiva, joka myöhemmin osoittautui yrityksen pomon ja sen omistajan Eerikin isäksi. Sitten paikalle ajoivat Kalle ja Late, rakennusmiehet. Kaksi oululaista kaverusta, alle kolmekymppisiä.
Pomo Eerik tuli Nurmijärveltä asti tarkistamaan, että kaikki on hyvin. Koska säätiedotus lupasi sadetta, Eerik ehdotti, että laitetaan katto paikoilleen ja hoidetaan selluvillat myöhemmin. Lasku tulee vasta sitten, kun katto ja työ on hyväksytty.

Kalle ja Late kiipesivät katolle.
Jossain vaiheessa mieskin tuli katsomaan, mitä ihmettä katolla tapahtuu. Siellä meinaan tapahtui. Pojat purkivat silmänräpäyksessä vanhan peltikaton ja sitten alkoi naulapyssy laulaa.
Joka kerta, kun kävi katsomassa, oli jotain uutta: pystyruoteet, aluskate, tuuletusrimat, vaakaruoteet, mitä lienee, kun en puhu enkä ymmärrä kattoa.
Oivan kanssa juotiin kahvit, pojat eivät ehtineet.
– Ne tykkäävät niin työstään, Oiva kertoi. – Ei niitä taida saada sieltä alas.
Tuli keskipäivä ja naulapyssy lauloi. Tuli iltapäivä ja edelleen ne olivat katolla. Alkoi sataa. Pojat nostivat huput ja jatkoivat hommia.
Tuli räntää ensin pystysuoraan, sitten vaakasuoraan. Pojat paukuttelivat kattopeltejä paikoilleen, ampuivat listoja, asensivat uudet rännit, piipunpellit ja ties mitä.
Iltapäivä alkoi pimentyä ja katolla paukuteltiin edelleen. Tuli pimeää. Kuului vain pang pang.

Lopulta iltaseitsemältä pojat siivosivat viimeiset pellinpalat pihalta, heittivät ne pakettiautoon ja suostuivat vihdoin kahville.
50 vuotta vanhan, punaisen, ruostuneen ja reikäisen katon tilalla kiilteli uusi, musta ja moderni peltikatto. Jokainen listanpätkä oli paikoillaan, pihalla ei roskan roskaa.
Sitten Kalle ja Late kiittivät kahvista ja ajoivat pois.