Pitäisikö erota?

 

katjastahl_hr_MG

Viime viikonloppuna eräs ystäväni pohdiskeli parisuhteensa tilaa. Hän totesi, ettei suhteessa ole hurraamista. Ei ole edes ikävä, vaikka puoliso on ollut jo viikon matkoilla. Tapellaankin paljon. Näin on ollut jo 20 vuotta. Asialliset hommat hoidetaan ja muuten ollaan omissa oloissa.

Kyselin kaverilta, onko koskaan käynyt mielessä, että parisuhde voisi olla antoisakin. On kuulemma, mutta ajatus siitä, että pitäisi eron jälkeen koko ajan järjestellä jotain, teini-ikäisen tytön elämää tai jopa koiran hoitoa, tuntui mahdottomalta. Ystäväni uskoi, että hän romahtaisi moisen häsläämisen alle. Että mieluummin elää ankeassa suhteessa, kunhan ei vaan tarvitse alkaa organisoida mitään ylimääräistä. Surkean suhteen kestää kyllä, mutta ei ylimääräistä säätöä.

Näinkö se menee? Voiko ihminen olla onnellinen, jos hän tietää koko ajan, että voisi tehdä elämästään elämisen arvoisen, mutta pelkää liikaa muuttuvia osia?

 

En ole yhtään varma onko toinen ystäväni viisaampi. Hän erosi juuri, oltuaan naimisissa neljättä kertaa, vuoden avioliiton jälkeen. Talo ehdittiin rakentaa ja siihen asettua. Ei se sitten kuulemma tuntunutkaan oikealta. Hän haluaa enemmän, piti aviopuolisoaan hieman tyhmänä eikä kestänyt sitä enää. Se on toki raskasta.

Kolmas kaveri erosi kymmenen vuotta sitten ja on sen jälkeen seurustellut yhden kerran. Nykyään hän arvostaa kotonaan leijuvaa rauhaa niin paljon, ettei edes harkitse enää laittavansa hynttyitä yhteen jonkun kanssa. Seurustellahan toki voi, mutta eri osoitteista. Lapset ja yksi aikuinen tulevat toimeen moitteettomasti. Tapella ei tarvitse.

Suoraan sanoen ihan sama, mitä ihmiset parisuhteillaan tekevät, mutta entäs ne lapset? Mitä mahtaa ensimmäisen tapauksen lapsi oppia? Että parisuhde on sietämistä. On ihan sama mikä fiilis, kunhan vaan on parisuhde. Yhdessä tehdään, vaikka hampaat irvessä. Asioista ei voida puhua, koska silloin alkaa tappelu.

Tapauksen kaksi lapsi oppii, että aina voi nostaa kytkintä. Mitään ei tarvitse sietää eikä kestää, lähdet menemään vaan. Syitä ei etsitä, koska hei, ihan sama! Me lähdetään nyt!

Kolmannen tapauksen lapset oppivat, että parisuhteeton ihminen voi myös olla onnellinen. Tai jopa juuri hän. Asioista puhutaan, ettei tarvitsisi tapella.

 

Perheensä esimerkistä riippumatta jokainen ipana haluaa lopulta olla onnellinen ja mielellään jonkun kainalossa. Missä vaiheessa asioista tulee monimutkaisia?

Kiinnostavaa tässä onkin se, mitä ihminen haluaa itselleen tai mitä kokee ansaitsevansa. Jos on synnyttänyt vaikkapa kaksi tervettä ja iloista lasta, ansaitseeko tässä nyt vielä onnellisen parisuhteenkin? Eikö mikään riitä?

Vai onko ajatusmalli se, että minä olen niin arvokas, että ansaitsen hyvää? Lapseni ovat onnellisempia, jos minä olen onnellisempi. Vaiko kenties se, että olihan ensimmäiset 25 vuotta elämästäni niin villiä ja hauskaa, että ei nyt enää tartte. Loput 50–60 vuotta menee ihan hyvin vanhoja muistellessa.

 

Kummallisesti hauskanpito, onni ja riemu mielletään kuuluvan nuoruuteen. Eihän semmoinen peli vetele ollenkaan! Eiköhän näytetä niille nuorille, miltä näyttää onnellinen, riemukas tai jopa energinen keski-ikäinen. Alkaa nyt. Eroa tai jää, mutta katsokin, että nautit joka hetkestä.

 

Kommentit (19)
  1. “Kyselin kaverilta, onko koskaan käynyt mielessä, että parisuhde voisi olla antoisakin. On kuulemma, mutta ajatus siitä, että pitäisi eron jälkeen koko ajan järjestellä jotain, teini-ikäisen tytön elämää tai jopa koiran hoitoa, tuntui mahdottomalta.”

    Ei kenenkään kannata tietenkään tyytyä onnettomaan, ahdistavaan suhteeseen. Ei itsensä vuoksi eikä lapsensa vuoksi.
    Jäin vain pohtimaan, miksi tässä, kuten niin usein, ainoana ratkaisuna tilanteeseen nähdään ero. Toiseksi jäin pohtimaan, onko kyseessä pohjimmiltaan parisuhdeongelma vai henkilökohtainen kasvukriisi? Ehkä ne usein on molempia.
    Mutta miten olisi tilanteen kohtaaminen? Itsensä ja toisen kohtaaminen? Peloista ja pettymyksistä puhuminen? Toiveista ja unelmista puhuminen?
    Se, jos mikä vaatii rohkeutta.
    Suhteeseen voisi tulla uutta kipinää, kun juteltaisiin muustakin kuin teini-ikäisen tai koiran hoitoon liittyvistä asioista, kauppa-asioista ja muista arjen asioista. Ja tehtäisiin asioita yhdessä. Itse voisi elää antoisassa parisuhteessa ja lapsi saisi hyvän mallin elämästä ja toimivasta avioliitosta, jossa on erilaisia vaiheita, kommunikaatio pelaa ja ongelmista selvitään.
    Jos itse on vaikea alkaa purkaa tilannetta, työkaluja onnellisen ja ja antoisan parisuhteen työstämiseen voi löytyä esimerkiksi parisuhdeterapiasta ja parisuhdetapahtumista.
    Suurimmassa osassa avioliittoa on edellä mainittuja vaiheita tai muita haasteita. Suurin osa avioliiton ongelmista on ratkaistavissa ja antoisa suhde löydettävissä, usein vain työkalut puuttuvat. Erikseen on sitten tietysti avioliitot, joissa ollaan tekemisissä väkivallan ja narsismin kanssa.

  2. Aika useasti sitä on ihmiset onnellisia juuri siinä onnettomuudessansa. Saa valittaa ja muikistella nurkassa onnellisesti tyytymättömänä. Toki eritavallakin voisi olla onnellinen, mutta se vaatisi nimenomaan tuota esimerkin säätämistä, omalta mukavuusalueelta poistumista.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät merkitty *