Markus Leikola: Pelottelu ja väkivalta pois

Olisi mukava tietää, mitä valtioneuvostossa puhuttiin vuonna 2013, kun päätettiin, että poliittisia ääriliikkeitä koskevaa lainsäädäntöä ei kiristetä. Sanottiinko, että odotetaan nyt vielä, kun ei ole sattunut mitään pahempaa. Sehän tarkoittaisi samaa kuin että oltaisiin päätetty, että ensin pitää jonkun kuolla. En halua uskoa, että vuoden 2013 sisäministeri Päivi Räsänen (kd) tai pääministeri Jyrki Katainen (kok) olisi ollut niin kyyninen. Mutta ei voi sulkea pois mahdollisuutta, että he tekivät virheen, jonka seurausta on satunnaisen sivullisen kuolema vuonna 2016.

Markus Leikola

Markus Leikola

Siis silloin, kun äärioikeisto oli jo listannut netissä vastustajiaan, pannut Jyväskylässä toimeen kirjastopuukotuksen ja pippurisumuttanut vasemmistopoliitikko Dan Koivulaakson. Ja silloin, kun muut puolueet pelkäsivät, että mikä tahansa hallinnollinen toimenpide äärioikeiston kurinpalautukseksi sataa perussuomalaisten laariin.

Perussuomalaisten flirttailu äärioikeiston kanssa kävi vaikeammaksi puolueen päästyä hallitukseen, mutta puolueen johto on toistuvasti kiistänyt yhteydet äärioikeistoon. Milloin on kansanedustaja päätynyt ”vahingossa” poseeraamaan samaan juhlavalokuvaan ja ”läpällä” unelmoinut vahvasta monikulttuurisuuden torjuvasta valtiosta, milloin on avustaja hakenut äärioikeistolaisen liikkeen jäseneksi ja toinen kansanedustaja tuonut vieraan eduskuntaan tekemään natsitervehdyksiä.
Äärioikeisto oli hetki sitten helppo leimata leikkisäksi tai viattomaksi, mutta eihän äärioikeisto olisi äärioikeisto vaan stand up -klubi, ellei sen toiminnalla olisi yhteiskunnallinen tarkoitus: muuttaa yhteiskuntaa pelon kautta.
Tälle toiminnalle, jonka tarkoitus on pelotella ihmisiä ja saada aikaan poliittinen muutos, on olemassa nimi: terrorismi. Suomalaiset pelottelijat eivät halua päästää islamisteja monopoliksi markkinalle, jonka nimi on pelon levittäminen tavallisten ihmisten arkeen. He haluavat moninkertaistaa markkinan ja sinun pelkosi. Tehdä naisten, lasten, vanhusten ja muiden heikompiosaisten elämästä huolestuneempaa, vaikeampaa ja stressaavampaa.
Sellainen toiminta vähentää keskittymistä positiivisuuteen ja elämästä nauttimiseen, mutta myös yrittämiseen tai kilpailukykyyn. Ja pelottelun logiikka johtaa vääjäämättömästi siihen, että väkivalta ei jää uhkailun asteelle.
Nämä ihmiset ovat Suomen ja hyvinvointivaltion vihollisia maan sisällä. Mikä sen näkemisessä on vaikeaa?
He onnistuivat jo luomaan 2013 Kataisen-Räsäsen hallitukseen niin paljon pelkoa, että lait jätettiin muuttamatta ja toimenpiteet seurannan tasolle. Mikä on vallanpitäjien reaktio? Juha Sipilä ja Timo Soini rinnastavat Otanmäen epäpoliittisen verityön Asema-aukion poliittiseen iskuun, Petteri Orpo epäilee työttömyyttä ja syrjäytymistä. Yksien mielestä samanlaista tapahtuu muutenkin, kolmannen mielestä syy on yhteiskunnan kehityksessä.
Pelottelijoita ei enää kukisteta tiedolla, pelko on jo keskuudessamme. Asiallista tietoa maahanmuuttajista on olemassa roppakaupalla, samoin turvallisuudesta. Suomi on maahanmuuton lisääntymisestä huolimatta turvallisempi: väkivaltarikokset ovat vähentyneet jatkuvasti, samoin kuolemaan johtaneet liikenneturmat ja itsemurhat.
Ennen kaikkea: väkivaltaa tai sen uhkaa ei poisteta kieltämällä hihamerkit tai nostamalla muutama kerho pois yhdistysrekisteristä kuljeksimasta. Hihamerkit ja sääntökirjat eivät tapa ihmisiä, ihmiset tappavat.
Koska pelottelu on tunteen lietsomista, sitä vastaan tarvitaan tunnetta. Ei latteuksia, vaan aitoa paloa panna yhteisen veneemme keikuttajat kuriin. Vastakkainasettelun uhallakin, jos vastakkain ovat väkivallan lisääminen ja sen vähentäminen. Sellaiselle tunnejohtajalle olisi töitä. ●

Samuli Isola: Pelon aika on ohi

Pelko on tunteista katalin. Se ei kysele, onko sille perusteita, se vääristelee ja liioittelee, se sulkee silmämme asioilta, joita emme uskalla kohdata, se ohjaa ihmisiä vastakkain, se on poliittinen polttoaine, se ajaa rauhallisenkin ihmisen äkkiä paniikkiin.

Samuli Isola

Samuli Isola

Toimittaja Teppo Kuittinen kävi viikonloppuna keikalla Helsingin rautatieasemalla. Uudenvuodenyön epäselvät tapahtumat ja sitä seurannut tiedotus- ja mediahäly nostivat rautatieaseman ja asematunnelin Kölnin rautatieaseman veroiseksi, naisia saalistavien turvapaikanhakijoiden kansoittamaksi pelon ja pahuuden pesäksi. Mikä oli illan saldo? Rauhallisesti asioillaan kulkevia ihmisiä, seassaan muutama syntysuomalainen umpikännissä.
Kyllä, kyseessä oli vain yksi ilta muiden joukossa, mutta lukuisia samanlaisia tarinoita on Suomi pullollaan. Ja silti pirkamaalaisen pikkukunnan eläkeläismummo ajattelee, että uskaltaako tässä enää mennä miestään terveyskeskukseen tapaamaan, kun siitä kilometrin päässä on niitä ulkomaalaisia.
Muistan lapsuudestani 1970–80-luvulla, kuinka Helsingin asematunneli edusti lähiölapsille kiellettyä aluetta. Huhuttiin, että siellä tulisi turpaan, koska siellä lymyää huumetyyppejä ja koska olemme väärästä kaupunginosasta. Yhtään siellä köniin saanutta en tavannut.
Me suomalaiset luonnehdimme itsemme luotettaviksi, rehellisiksi ja ratkaisuhakuisiksi. Pelko jyrää kaikkien näiden yli, jos annamme sille vallan. Tasavallan presidentin vaalilause julisti: ”Vastakkainasettelun aika on ohi.” Ne meistä, jotka mielessään julistavat ”Pelon aika on ohi”, ovat ymmärtäneet jotain perin tärkeää suomalaisuudesta.

Anu Koivunen: Mitä tapahtuu ääripäiden välissä?

Suomi sai viime vuoden aikana uuden kansallisen kertomuksen. Se kertoo ääripäistä turvapaikanhakijoita koskevassa keskustelussa.

Anu Koivunen

Anu Koivunen

Tasavallan presidentti Sauli Niinistö kertoi jouluhaastattelussa tunteneensa voimattomuutta kahtiajaosta, jossa yhtäällä korostetaan ”monikulttuurisuutta, jossa suomalaiset perusarvot saattavat olla outoja” ja toisaalla nähdään, että ”kaikki vieras on pahasta” (Iltalehti 23.12.2015). Pääministeri Juha Sipilä valitteli jo alkusyksystä ääripäiden hallitsevan keskustelua turvapaikanhakijoista. Joulun alla myös valtakunnansyyttäjä Martti Nissinen kirjoitti blogissaan (9.12.2015) olevansa erityisen huolissaan maahanmuuton aikaansaamasta vastakkainasettelusta, jossa ”meidät on näköjään jaettu rasisteihin ja suvakkeihin”.
Puhe ääripäistä on ymmärrettävää ja kertoo aidosta yhteiskuntarauhaa koskevasta huolesta. Se on kuitenkin myös mielikuva- ja tunnepolitiikkaa, ja sellaisena monin tavoin ongelmallista.

Ääripää-puhe on ensinnäkin väistöliike. Kun poliitikko puhuu ääripäistä, hän suuntaa huomion toisaalle: pois siitä mistä hän ei halua tarkemmin keskustella – eli omista näkemyksistään.
Viittaamalla äärikantoihin (joita ei useimmiten lainkaan eritellä) annetaan ymmärtää, että on olemassa kultainen keskitie. Siitäkään ei kuitenkaan keskustella tarkemmin, koska – näin ääripää-puhe viestii – olennaista on olla rauhallisia. Mielellään ihan hiljaa.
Toive on mennyt tehokkaasti perille, sillä syksyllä niin puolueet kuin yksittäiset poliitikotkin etupäässä vaikenivat pakolaistilanteesta. Poikkeuksen tekivät maahanmuuton vastustamisesta elävät puolueet ja muutamat ihmisoikeuksista ja yhdenvertaisuudesta muistuttaneet poliitikot.

Ääripää-puhe on myös hämäysliike. Hiljaisuuden takana tehdään jatkuvasti poliittisia ratkaisuja ilman julkista keskustelua. Hallituksen joulukuussa julkistamaa turvapaikkapoliittista ohjelmaa kommentoitiin silmiinpistävän niukasti. Oppositiosta Paavo Arhinmäki ja Carl Haglund ja myöhemmin Ville Niinistö kritisoivat turvapaikkapäätösten määräaikaisuudesta ja perheenyhdistämisen hankaloittamisesta. He myös arvostelivat päätöstä selvittää etenkin perussuomalaisten haluamaa kaksiportaista sosiaaliturvajärjestelmää, jossa oleskeluluvan saaneet turvapaikanhakijat asetettaisiin muiden maassa asuvien kanssa eriarvoiseen asemaan.
Vaikka kaikki tietävät, että lakiesityksiin vaikutetaan juuri niiden valmisteluvaiheessa eikä eduskunnan täysistuntosalissa, hallituksen turvapaikkapoliittisesta ohjelmasta on toistaiseksi koko lailla vaiettu – toisin kuin kaikista muista hallituksen esityksistä.
Erityisen kuuluvaa on ollut sosialidemokraattien vaikeneminen.

Ääripää-puhe onkin versio suomalaisille tutusta kriisiretoriikasta, jossa kriisin nojalla vaaditaan valtionjohdon tukemista. Puhe kriisistä vetoaa tunteeseen mutta se näyttäytyy järjen äänenä: kun painotetaan ääripäiden kiihkeyttä, mielikuva keskitiestä korostaa järkiperäisyyttä.
Hiljaisuuden vallitessa voivat poliittiset mannerlaatat liikkua lähes huomaamatta ja julkinen mielipide muodostua ilman julkisuutta. Vaikka ratkaistaan isoja kysymyksiä ihmisoikeuksista ja yhdenvertaisuudesta, kansalaisyhteiskunnan rooliksi jää huudella sivusta.
Mielikuvapelin tuloksena niin ihmisoikeusjärjestöt, Punainen Risti kuin arkkipiispakin näyttäytyvät joidenkin silmissä ääripäänä. ●

Anu Koivunen
Kirjoittaja on mediatutkija, elokuvatutkimuksen professori ja Avun uusi kolumnisti.