Tuomas Enbuske: Minna Canth ilman etuliitettä

Maaliskuussa vietettiin Minna Canthin päivää. Uusilla ideoilla ja vallankumouksilla on lähes aina rohkeat johtohahmonsa. Näiden täytyy olla paksunahkaisia, kestää aikalaistensa pottuilut.
Minna Canth oli juuri tällainen.

Tuomas Enbuske

Tuomas Enbuske

1800-luvulla nainen oli ensin isänsä, sitten miehensä omaisuutta, eikä hän saanut opiskella. Äitini on kertonut työpaikkojen sovinismista vielä 1980-luvulla. Naisten piti vältellä ahdistelevia miehiä ja varoa ”provosoivia” kommentteja. Erään suuren firman viestintäpäällikkö kertoi, että hän joutui fyysisesti väistelemään humalaisia miehiä, eikä se tuntunut olevan ongelma firmojen johdolle.
Pahinta suuressa johtajuudessa on, että kiitos tulee yleensä oman kuoleman jälkeen. Suuresta osasta aikansa sankareista tuli sankareista vasta jälkikäteen.
Vierailin pari viikkoa sitten Winston Churchillin bunkkerissa Lontoossa, josta hän voitti Hitlerin Saksan. Miten kansa hänet palkitsi? Churchill hävisi vaalit heti kun oli kukistanut Hitlerin.
Suomessa presidentti Martti Ahtisaaresta tuli 1990-luvun lopulla pilkan kohde ja oma puolue demarit ajoi hänet pois tasavallan pressan hommasta. Kun Ahtisaari sitten voitti Nobelin, samat tyypit, jotka Ahtisaarta olivat pilkanneet, olivat yhtäkkiä aina olleet Ahtisaari-faneja. Ihminen on ilkeä, opportunistinen eläin. Me kaikki olemme.

On häpeällistä, että Minna Canth on ainoa nainen, jolla on liputuspäivä. Häntä ennen liputuspäivän oli saanut seitsemän miestä.
Minna Canthin päivän on myös tasa-arvon päivä. Eikö sellainen voisi olla erikseen? Kyse on kuitenkin ihmisestä, joka oli Suomen parhaita ja arvostetuimpia kirjailijoita, bisnesnainen ja sanomalehtinainen. Poliittisesti Canth oli aikansa liberaali eli vapaamielinen nuorsuomalainen.
Miksi hänet pitää silti nähdä naiskirjailijana? Ei miehiäkään puhutella mieskirjailijoina tai -keskustelijoina.
Ikään kuin Canthin saavutukset eivät riittäisi liputuspäivään, ellei hän edustaisi myös viiteryhmäänsä, naisia.
Tämä on taas osoitus siitä, että ”mies” on yhteiskunnan perusasetus, ja jos nainen tekee jotain hienoa, hänet pitää nähdä erityisesti naisena.
Valkoisena miehenä en edes voi tajuta etuoikeuksia, joita minulla on. Minulla on muutamia ystäviä, jotka näyttävät arabeilta. Heidän kanssaan matkustaessani olen huomannut, että ”sattumalta” he joutuvat tarkempaan kontrolliin lentoasemalla joka kerta. Valkoisen miehen on hankala tajuta sitä, kun on tottunut siihen, ettei joudu kyttäyksen kohteeksi.
Samalla tavalla ne ystäväpariskuntani, jotka ovat homoja, joutuvat aina selittämään perhemalliaan. Ikään kuin pitäisi puolustaa olemassaolonsa oikeutusta. Vaikka reaktiot homouteen olisivat myönteisiä, ne sisältävät oletuksen, että ulkopuolisella on oikeus mielipiteeseen jonkun toisen perhemallista.
Tom of Finland -leffan koskettavin kohta on, kun Touko Laaksonen suuttuu miesystävälleen ja sanoo, ettei hän enää jaksa olla homojen oikeuksien esitaistelija. Tämä sotaveteraani kertoo, että hän kävi jo yhden sodan, toisen maailmansodan. Sen pitäisi riittää.
Paradoksaalisesti Tom of Finlandista tuli juuri homojen vapautuksen symboli. Tosin suuresti vasta kuolemansa jälkeen, ainakin Suomessa.
Ehkä voisimme siis nähdä Minna Canthin merkittävänä kirjailijana, ilman nais-etuliitettä. Ei Aleksis Kivikään ole merkittävä mieskirjailija. ●

Ei kommentteja.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *