Tuomas Enbuske: Pahinta vallankäyttöä

Luin Imagesta toimittaja Kaarina Hazardin analyysin brittiläisestä Office-sarjasta jo ennen kuin Ilta-Sanomat nosti kirjoituksesta kohun. Brittisarjasta tehdään suomalaisversio, jossa pääosassa on stand up -koomikko Sami Hedberg. Hazardin analyysi sarjan brittiversiosta oli osuva. Hän kuvasi nerokkaan sarjan yhteiskunnallisen merkityksen epäsuomalaisen tarkkanäköisesti. Ymmärsin myös kritiikin siitä, että suomalaisversion lähtökohta on outo.

Toisin kuin suomalais-Officen tekijät ovat puolustautuneet, kyllä ohjelmia saa kritisoida etukäteenkin. Jos Pulttiboisista tai Metsoloista tehtäisiin yhtäkkiä Hollywood-versio ja pääosaan valittaisiin Brad Pitt, saattaisin ihmetellä jo etukäteen, että mitäköhän tuostakin tulee. Britti-Office on itselleni sen verran pyhä tv-sarja, että
suomalaisversio tuntuu siltä kuin Reijo Mäki kirjoittaisi Nabokovin Lolitan uusiksi ja sijoittaisi sen Raisioon.
Mutta sitten ääh. Kaarina Hazard, joka on aina ollut Suomen terävänäköisimpiä kirjoittajia, sortui maneeriinsa, josta haluaisin jonkun vielä tekevän tarkemman psykolanalysin. Hazard kuvasi Hedbergiä ”vaarattomaksi, pulleaksi poika, jota kenenkään ei tarvitse haluta”. Hazardilla on outo halu lisätä juttuihinsa kommentti kohteidensa ulkonäöstä, vaikkei se kuuluisi asiaan.

Office-analyysi olisi ollut hyvä ilman tuota ulkonäköhäpäisyä. Tämä ei ollut ensimmäinen kerta. Erityisen julma Hazard on ollut kuvaillessaan suomalaisten miespoliitikkojen ulkonäköä. Kuuluisassa Julkisen sanan neuvoston tuomionkin saaneessa kolumnissa Hazard nimitti edesmennyttä Tony Halmetta ”möhkäleen muotoiseksi kotieläimeksi”. Hazardin tarkoitus oli kritisoida mediaa, joka – aivan totta – käsitteli Halmetta silkkihansikkain. Mutta miksi silloinkin mukaan piti ängetä ulkonäkökommentti?
Samaan maneeriinsa Hazard toistui myös yli 10 vuotta vanhassa henkilökuvassa silloisesta eu-asiantuntijasta Alexander Stubbista. Niin ikään Imagessa julkaistussa jutussa Hazard kirjoitti, että ”nököhampainen Stubb muistuttaa lähinnä ilahtunutta oravaa”. Voi vain arvailla, mikä ulina olisi noussut, jos samaa olisi sanottu naispoliitikoista.
Haluaisin tietää, mistä muuten nerokkaan kirjoittajan Hazardin obsessio miesten seksuaaliseen nöyryyttämiseen johtuu. Erityisen mielenkiintoinen oli Hedberg-kritiikin kohta, johon liittyi vielä seksuaalisuuden vähättely. Hazard kuvasi Hedbergiä mieheksi ”jota kenenkään ei tarvitse haluta”. Se, ettei joku ole seksuaalisesti viehättävä, on ehkä julminta mitä ihmiselle voi sanoa.
Muistan itse edelleen kun pahimmassa murrosiässä ollessani eräs sukulainen tokaisi, että ”jos olisit Tuomas edes vähän sporttisempi, tytöt saattaisivat sinusta tykätä”. Jokainen meistä haluaa olla haluttava, ainakin minä, Kaarina Hazard ja todennäköisesti myös Sami
Hedberg.

Yksilön seksuaalisuuden vähättely tunnetaan feministisessä terminologiassa nimellä ”slut shaming”. Se tarkoittaa, että seksuaalisesti aktiivisia naisia kuvataan julkisuudessa useammin lutkiksi kun taas miehiä pelimiehiksi. Esimerkiksi naispuolinen James Bond varmasti tuntuisi oudolta. Mutta nykymaailmassa slut shaming on levinnyt myös vanhempien miesten seksuaalisuuden vähättelyyn.
Harva se päivä esimerkiksi Timo Soinin tai Donald Trumpin ulkonäköä arvostellaan julkisuudessa, toisin kuin naispoliitikkojen. Tämä on turhaa, sillä molempien miesten tekemisissä ja sanomisissa olisi enemmän kritisoitavaa.
Olen nähnyt Hedbergin täydellä Hartwall-areenalla ja yleisössä tuoksuu voimakas seksuaalinen halu. Ihmisen historiassahan miehet ovat aina suorittaneet naisyleisön edessä riittejä, joiden pohjimmaiset syyt ovat aina seksuaalisia. Pappien rituaalit ovat seksuaalisia ja nykyajan pappeja ovat rocktähdet ja stand up -koomikot.