Pyssyuskovaisia vai nuorisoseuralaisia?

Maassamme on nykyään virinnyt kova harrastus suojeluskuntiin ja uusia perinneyhdistyksiä perustetaan koko ajan. Hankkeen puuhamiehet väittävät, että organisaatio oli nykyisiin reserviläisyhdistyksiin verrattava täysin epäpoliittinen urheilu-, metsästys- ja kansansivistysseura. Voihan asian näinkin nähdä, varsinkin jos historiantuntemus perustuu ns. vapaussotakirjallisuuteen ja Maamme kirjan vuoden 1931 painokseen.

Yksittäinen rivimies saattoi olla poliittisesti melko valistumaton, mutta itse organisaatio oli kaikkea muuta kuin epäpoliittinen. Suojeluskuntia perustettiin jo ennen sisällissotaa. Vähän ennen sodan alkamista hallitus julisti suojeluskunnat omiksi virallisiksi joukoikseen. Sodan jälkeen suojeluskuntien asema virallistettiin asetuksella, jonka mukaan suojeluskunnilla oli kolme tehtävää:

1 Vapaaehtoisen maanpuolustuskoulutuksen antaminen

2 Toimiminen osana kutsuntaorganisaatiota

3 Laillisen yhteiskuntajärjestyksen turvaaminen sotaväen ja poliisin apuna.

Kolmas kohta ei ollut mitään sananhelinää vaan totisinta totta. Vuosina 1918-20 suojeluskunnilta pyydettiin virka-apua kaikkiaan n. 2300 kertaa ja 1/3 näistä pyynnöistä koski punaisiksi epäiltyjen etsintää ja kiinniottoa. Vuonna 1920 maaherrat määräsivät vähentämään virka-apupyyntöjä, koska touhu alkoi näyttää liian rumasti sisällissodan jatkamiselta pidätysten yhteydessä sattuneine ampumavahinkoineen.

Suojeluskuntien tehtävänä oli siis asetuksen perusteella toimia paitsi turvana itäistä naapuria vastaan niin myös varjella yhteiskuntaa sisäiseltä viholliselta. Se oli tietenkin sodan hävinnyt osapuoli. 1920-luvulla suojeluskunnat toimivat mm. lakonmurtajien turvaajina, koska lakkoilu katsottiin siihen aikaan herkästi yhteiskunnan vastaiseksi toiminnaksi. Tällaista virka-apua ei voi pitää kovin epäpoliittisena.

Järjestön johtomiehet kuuluivat poikkeuksetta poliittiseen oikeistoon, usein jopa äärioikeistoon. Epäonnistunut Mäntsälän kapina oli tästä hyvä esimerkki, kun sisäpiirin klikki yritti tosissaan kaataa maan laillisen hallituksen ja tuoda tilalle sotilasdiktatuurin. Rivimiesten asenteesta kertoo ehkä parhaiten koko kapinan ainoan tunnetun uhrin tapaus: seinäjokelainen kansakoulunopettaja ja paikallispäällikkö Kustaa Latvala ampui pettyneenä itsensä, kun hänen mobilisaatiokäskyään ei toteltu.

Mäntsälän farssin jälkeen alkoi järjestön vähittäinen rauhoittuminen. Sen jäseneksi ei silti noin vain ruvettu, vaan ehdokkaan oli sääntöjen mukaan oltava isänmaalliseksi tunnettu. Jokaisen taustat tutkittiin tarkasti. Mikäli joku oli tunnettu sosialidemokraatti tai edes hänen isäänsä sellaiseksi epäiltiin, ei suojeluskuntatalolle ollut mitään asiaa. Sen sijaan yhteiskunnallisella asemalla ei sinänsä ollut merkitystä: jäsenistä melkoinen osa oli työmiehiä, mutta heidät olikin tutkittu ja havaittu poliittisesti kelvollisiksi eli punikki- ja ryssävihaisiksi. Joskus käytettiin jopa pakottamista: Kymenlaakson teollisuuslaitoksissa työpaikan saamisen ehtoina olivat ääneen lausutut oikeat mielipiteet ja liittyminen tehtaan suojeluskuntaan.

Talvisota toi kelpoisuusvaatimuksiin muutoksia. Koko kansan huomattiin taistelevan yhdessä, joten myös sosialidemokraatit hyväksyttiin jäseniksi ja SDP jopa jäsenyyteen kannusti. Kommunisteja ei tietenkään hyväksytty, koska silloisen lain mukaan heitä ei saanut olla olemassakaan.

Perinnejärjestön puuhamiehet perustelevat järjestön epäpoliittisuutta mm. sillä, että järjestön johtaja kenraali Malmberg on niin sanonut. Epäilemättä hän on näinkin sanonut, mutta se oli oman aikansa retoriikkaa eivätkä aikalaiset oikealta eivätkä vasemmalta ottaneet sitä todesta. Silloin nimittäin oli tapana ajatella, että kaikki oikeistolainen toiminta on epäpoliittista ja vain vasemmistolainen poliittista. Niin muuten jotkut ajattelevat vieläkin, kumma kyllä.

Kyllä perinneyhdistyksiä voi ja saa perustaa, mutta tunnustettakoon historian tosiasiat ja jätettäköön se aseiden kalistelu ja pyssyuskonnon tunnustaminen vähemmälle. Historiasta pitäisi oppia, ei toistaa sen virheitä.

Kommentit (0)