Anekauppaa ennen ja nyt

Katolinen kirkko keksi 1400-luvulla erinomaisen keinon rikastua ja samalla vapauttaa ihmisiä synnintunnosta, nimittäin anekaupan. Kirkko painatti anepapereita, joita myytiin kirkoissa ja toreilla, ja joissa Jumalan nimeen ja valtuuksilla vapautettiin synneistä ja kiirastulesta. Synneistä ei tietenkään selvinnyt pikkurahalla, mutta kun kukkaroa raotti riittävästi, pääsi tekemään uutta syntiä puhtaalta pöydältä. Kiirastuli on Raamattuun perustumaton katolisen kirkon keksintö vuodelta 1274. Se on välitila, jossa kuoleman jälkeen ei olla taivaassa eikä helvetissä, vaan eräänlaisessa saunassa, jossa synnin kuonat poltetaan pois. Näin puhdistunut sielu on lopulta valmis taivaaseen, mutta löylyaika riippuu syntien määrästä ja laadusta. Tässä havaittiin oivallinen markkinarako. Kiirastulessa kypsymisaikaa saattoi lyhentää rahalla ja hinnoittelu oli tarkkaa. Vuoden 1520 taksan mukaan vierailu Wittenbergin pyhäinjäännösten luona maksoi hirmuisesti, mutta se lyhensikin kiirastulessa vietettävää aikaa peräti 1 902 202 vuotta ja 270 päivää. Sitä tietenkin sopii ihmetellä, mistä näin tarkka laskelma on peräisin. Martin Luther sitä ääneen ihmettelikin ja seuraukset tiedämme. Oli vähällä, ettei miestä poltettu roviolla. Vain vähän aiemmin Johan Hus poltettiin kerettiläisenä samankaltaisista pyhän totuuden epäilyistä tuomittuna.

Nykyaika on kehittänyt omat vastineensa anekaupalle, nimittäin päästöveron ja päästökaupan. Päästövero on mm. eräiden lentoyhtiöiden perimä vapaaehtoinen maksu, joka ei millään tavalla vähennä saastuttamista, mutta vapauttaa matkustajan omantunnontuskista. Että kun kerran olen maksanut ylimääräistä, niin nyt voin saastuttaa hyvillä mielin. Sama asia on ajoneuvoveron määrääminen päästöjen mukaan. Kun maksat, niin saat saastuttaa. Parempi on tietenkin rikastua ja ostaa uusi ja vähäpäästöinen auto, jolloin vero on pienempi. Miten valtio aikoo keräämillään verorahoilla puhdistaa ilmaa, onkin jo puhtaasti uskonasia. Niin oli sekin, miten kirkko ja taivas sopivat keskenään anekaupan rahanjaon ja syntikuormien siirtelyn. Rahvaan täytyy vain luottaa, ennen pappeihin ja nyt poliitikkoihin ja virkamiehiin. Näillä kaikilla ammattiryhmillä kun tunnetusti on hallussaan salattua tietoa, josta maallikolla ei ole aavistustakaan.

Päästökaupaa käyvät valtiot keskenään. Kokonaispäästöt on kiintiöity valtioittain, ja ellei joku köyhyyttään saa omaa saastutuskiintiötään täyteen, se myy ylijääneen raittiin ilman jollekin rikkaammalle, oman osuutensa jo törsänneelle. Näin voidaan hyvin mielin jatkaa toimintaa kuten ennenkin. Ilmakehä ei tietenkään puhdistu, koska kiintiöt ovat jo lähtökohtaisesti yläkantissa, mutta ei se ole tarkoituskaan. Tarkoitus on ostaa puhdas omatunto ja päästä sanomaan, että me olemme totisesti oman osamme tehneet ilmakehän puhdistamiseksi. Se ero tässä on entiseen anekauppaan, että synnintekijät eivät maksa ilmastoaneitaan itse, vaan maksattavat ne kuluttajilla sähkön ja muiden tuotteiden hinnassa. Siinä mielessä ihmiskunta on edistynyt viidensadan vuoden aikana.

Onhan nykyajan anekaupassa muitakin eroja perinteiseen nähden. Energiaverotus tulee perustumaan yhä enemmän kulutukseen, eli sähköllä pirttinsä lämmittävä maksaa syntisestä tarkenemisestaan yhä enemmän. Anekauppakin perustui synnintekoon; mitä suurempi syntinen, sen kalliimpi anteeksianto. Synneistä pääsi kuitenkin maksamalla kokonaan eroon, ne katosivat ikään kuin niitä ei olisi koskaan tehtykään. Pilattu ilma pysyy kuitenkin pilattuna, vaikka kuinka maksaisit energiaveroa. Samaa on taas se, että ennen rikas osti itsensä suoraan taivaaseen, mutta köyhän osa oli päätyä suoraan tuliseen järveen tai ainakin kiirastuleen. Nykyisin rikkaan ei tarvitse rajoittaa kulutustaan millään tavoin, koska rahalla selviää aina. Köyhemmän on tehtävä syntiä vain varojensa mukaan. Ilmastonmuutos on rikkaiden aiheuttama ongelma, jonka köyhät maksavat.