Sääty-yhteiskunnan paluu

Yleinen harhakuvitelma on, että kontrolli ja ihmisten kaikinpuolinen vartiointi olisi kommunistien ja muiden vasemmistolaisten touhua. Ei se niin ole, vaan päinvastoin se on yhteiskunnan oikeistolaistumisen ja eriarvoistumisen merkki. Kun taloudellinen ja sen mukana poliittinen valta keskittyvät yhä harvempien käsiin, nämä harvat rakentavat omaksi turvakseen yhteiskunnan tehokkaan valvontakoneiston. Aloitetaanpa tämänkin väitteen perustelu historiasta.

1590-luvun lopulla käytiin epätoivoinen talonpoikaiskapina, joka tunnetaan Nuijasotana. Sen jälkeen sääty-yhteiskunta kehittyi vastustamattomasti ja hämmästyttävän nopeasti. Kaikki valta, niin poliittinen kuin taloudellinenkin, keskittyivät harvoihin käsiin ja alamaisten runsaslukuisen joukon ainoa tehtävä oli toimia järjestelmän maksajana ja ylläpitäjänä. Tällainen yhteiskunta vaatii toimiakseen ankaran kontrollin ja ankarat lait. Kun maallinen laki ei riittänyt, julisti Kaarle IX jo 1609 Mooseksen lain toissijaiseksi oikeuslähteeksi. Tämä tarkoitti sitä, että ellei maallinen laki tuntenut jotain rikosta ja siitä määrättävää rangaistusta, luki tuomioistuin Vanhaa Testamenttia. Sieltä löytyi ja löytyy yhä edelleen valtava määrä rikoksia, joista kuolema on ainoa rangaistus. Ja lisäksi tätä sovellettiin ihan oikeasti; historia tuntee useita tapauksia, joissa ihminen tuomittiin kuolemaan oman tai appivanhempansa tönäisemisestä. Tuomiot myös pantiin täytäntöön.

Sääty-yhteiskunnalle ominainen piirre oli ylemmän ehdoton valta alempaan kaikissa asioissa. Kuningas sai valtansa Jumalalta, joten kuninkaan tahto oli myös Jumalan tahto. Säätyjako oli myös peräisin Jumalalta, joten ylemmän sana oli aina myös Jumalan sana. Tämä ajattelu kulki läpi koko yhteiskunnan, joten viime kädessä perheen pään sana oli omalle väelle ehdoton laki. Alimpana olivat sitten ne, joiden täytyi totella ihan kaikkia. Heitä oli suurin osa ihmisistä.

Koska pienen joukon täytyi johtaa ja hallita massoja, oli kontrollin oltava tehokas. Sitä se olikin ja se ulottui aivan kaikkiin elämänaloihin. Nykyihmisestä tuntuu huvittavalta, kuinka innokkaasti kirkko ja maallinen esivalta etsivät ja rankaisivat vaikkapa salavuoteuteen syyllistyneitä tai jumalanpalveluksesta pinnaajia. Aikalaisista se ei ollut erityisen huvittavaa.

Kun tulo- ja varallisuuserot kasvavat, niin kontrolli kiristyy, rangaistukset ankaroituvat ja sääty-yhtesikunta palaa takaisin muodossa tai toisessa. Nykyajan alinta kastia ovat pedofiilit, muut seksuaalirikolliset, rattijuopot, pahoinpitelijät, kerjäläiset, toimeentuloluukun väki, pitkäaikaissairaat, vanhukset, alkoholistit, narkomaanit, tupakoijat ja jopa polkupyöräilijät. Luettelo saattaa vaikuttaa hiukan oudolta, mutta lähemmin tarkasteltuna se ei sitä ole. Näille ryhmille on yhteistä se, että he ovat yhteiskunnan alimmalla portaalla ja niinpä heihin saa kohdistaa melkeinpä mitä tahansa kontrollikeinoja.

Populistit ja vain yksittäistapauksia näkevät vilpittömät ihmiset vaativat kovempia rangaistuksia monista eri rikoksista, vaikka todistetusti kovemmilla rangaistuksilla ei ole rikoksia estävää vaikutusta. En minäkään vastusta vaikkapa pedofiilien ja raiskaajien kovempia tuomioita, päinvastoin ne sopivat hyvin minun oikeustajuuni. Oudoksi lainsäädäntö alkaa kuitenkin mennä silloin, kun neljäsosa kansanedustajista vakavissaan vaatii kerjäämisen täyskieltoa tai kun laillisia tupakkatuotteita piilotellaan kaupassa tiskin alle. Tai kun jo vuosia sitten säädettiin polkupyöräilijöille kypäräpakko, jota ei edes oleteta noudatettavan. Tällaisessa lainsäädännössä ei ole väitteistä huolimatta takana mitään muuta kuin halu kontrolloida. Nykyisin ei kontrolloida salavuoteutta vaan tupakointia. Pääasia on, että se yhteiskunnan alimmalla askelmalla kököttävä tietää olevansa koko ajan kotrolloitavana.

Oma asiansa on hyväosaisia suosiva ja vanhuksia, sairaita ja muuten vain köyhiä polkeva lainsäädäntö, joka koko ajan lisääntyy. Hyvätuloisilla on jo kauan ollut terveydenhuollossa yhteiskunnan tukema maksullinen ohituskaistansa, kun taas pienituloinen kuolee leikkausjonoon. Varakkaalla vanhuksella ei elämän ehtoossa ole suurempaa hätää, mutta kansaneläkkeen varassa elävä laskee joka sentin tarkasti. Toimeentulotuki ei enää ole perusoikeus vaan yhteiskunnan kustannuksella loisimista. Elinkeinoelämän johtajat vaativat eläkeiän nostamista ja jäävät itse eläkkeelle alle kuusikymppisinä. Parempaa palkkaa ja parannuksia työoloihin vaativa lakkoilija on rettelöitsijä, kun taas tuhansien eurojen palkankorotuksen saava johtaja on omilla ansioillaan palkkansa ansainnut.

Nyt huomasin itsekin olleeni väärässä. Ei sääty-yhteiskunta ole tulossa takaisin. Me elämme siinä jo.