Rahalla vai selkänahalla?

Talvella oikeusministeri Tuija Brax lipsautti, että tekeillä on lakiuudistus, jonka mukaan rikoksesta epäilty voisi ennen oikeudenkäyntiä sopia syyttäjän kanssa rahalla maksettavasta lyhyemmästä rangaistuksesta. Kun asia pääsi julkisuuteen, kiirehti Brax selittämään tiedon vääräksi. Tällaista suunnitelmaa ei ole vireillä, mutta sen sijaan valmistellaan lainmuutosta, jonka mukaan tunnustaminen automaattisesti lieventäisi odotettavissa olevaa rangaistusta.

Tämä etukäteen syyttäjän kanssa sopiminen, jota siis ei kuulemma suunnitella, on meille tuttua amerikkalaisista lakisarjoista. Niissähän aina tehdään diilejä, joissa roisto tunnustaa jonkin pikkurikoksen ja lisäksi käräyttää vielä häijymmän rikostoverinsa. Tästä hänet palkitaan etukäteen sovitulla lievemmällä rangaistuksella. Angloamerikkalaisessa oikeusjärjestelmässä tämä on ihan arkipäivää, mutta meille vierasta ja saa sellaisena pysyäkin. Tämä järjestely nimittäin tarkoittaa yksinkertaisesti sitä, että syyttäjä ja syytetyn asianajaja sopivat tunnustettavan rikoksen ja siitä määrättävän rangaistuksen. Tuomioistin vain siunaa tehdyn sopimuksen. Käsittely on nopeaa ja osapuolet tyytyväisiä, ainoat kärsijät ovat oikeudenmukaisuus ja samanarvoisuus lain edessä. Käytännössä rangaistus riippuu yksinomaan rahasta. Rikas pystyy palkkaamaan parhaat asianajajat, jotka neuvottelevat edullisimman sopimuksen. Tuomioistuin ei käytännössä juurikaan tutki asiaa, vaan hyväksyy sen ulkopuolella tehdyn sopimuksen. Jos Brax oikeasti olisi suunnitellut meille tämäntapaista järjestelmää, olisimme saaneet sanoa haikeat jäähyväiset perustuslain takaamalle tasa-arvolle lain edessä. Olisimme palanneet menneisyyteen, jolloin rikas maksoi rahalla ja köyhä selkänahalla.

Brax sanoi tarkoittaneensa sellaista menettelyä, jossa tunnustaminen lieventäisi rangaistusta. Moni lainkuuliainen kansalainen elää siinä uskossa, että asia jo nyt on näin. Ei tunnustaminen lievennä tuomiota, se vain nopeuttaa käsittelyä. Tässä tarkoitettu rangaistuksen lieventämisperuste voi olla aktiivinen avustaminen rikoksen selvittämisessä ja tunnustus olla osa avustamista. Näin ei kuitenkaan välttämättä ole. Oikeat roistot ovat tienneet tämän aina. Heille on turha sanoa, että tunnustamalla saa lievemmän tuomion. He vastaavat siihen, että kun ei tunnusta mitään, ei saa minkäänlaista tuomiota.

Monimutkaisten ja kalliiden talousrikosoikeudenkäyntien kohdalla tällaisessa menettelyassä saattaisi olla jotain järkeä. Olisi kaikkien kannalta parempi saada nopea tunnustus ja lievempi rangaistus kuin istua vuosikausia oikeutta parin lisärangaistuskuukauden takia. Toisaalta taas tätä olisi helppo käyttää väärin. Talousrikollisen kannattaisi kiirehtiä tunnustamaan jokin pikkurikos siinä toivossa, että isompien juttujen tutkinta loppuisi siihen ja tapaus vietäisiin nopeasti oikeuteen.

Tunnustuksen hyväksymisessä näytöksi pitää tietysti muistaa historian opetukset. Suomessa oli vuoteen 1947 käytössä legaalinen todistusteoria, jonka mukaan langettavaan tuomioon riitti joko tunnustus tai kahden jäävittömän todistajan yhtäpitävä kertomus. Tunnustus tai kaksi todistajaa olivat siis täysi näyttö, yksi todistaja vain puoli näyttöä. Puoli näyttöä vapautti syytetyn. Loppuaikoina asia ei enää ollut näin yksioikoinen, vaan mukaan oli tullut paljon nykyisen vapaan todistusteorian elementtejä.

Vielä 1800-luvulla legaalinen todistusteoria oli ehdoton. Jäykkä ja kaavamainen menettely aiheutti tietenkin melkoisia ylilyöntejä puolin ja toisin. Virkavallan intressissä oli saada mieluummin tunnustus kuin tutkia hankalia ja monimutkaisia tapahtumia ja etsiä niille todistajia. Tarinat poliisin hakkaamista tunnustuksista eivät varmasti ole vailla todellisuuspohjaa. Toisaalta taas monia tunnettuja rikollisia ei saatu millään tuomittua, koska tunnustusta ei herunut ja todistajat peloteltiin hiljaisiksi. Näyttö ei riittänyt, vaikka tuomioistuimia avustavat papit kuinka pelottelivat iankaikkisella kadotuksella.

Varovainen siis pitää olla, ennen kuin tunnustus hyväksytään näytöksi. Pelkäksi näytöksi sitä ei saa hyväksyä milloinkaan, vaan sen täytyy aina olla myös uskottava. Muuten minäkin voisin tunnustaa vaikkapa Tulilahden kaksoismurhan ja saada siitä rangaistuksen, vaikka olin rikoksen tekohetkellä puolitoistavuotias.

Kansanviisaus, jonka mukaan rikas maksaa rahalla ja köyhä selkänahalla oli täyttä totta. Vankeus varsinaisena rangaistuksena tuli mukaan kuvioihin vasta 1700-luvun lopulla. Siihen asti vankeutta oli pääsääntöisesti kahta lajia: tunnustusvankeus ja velkavankeus. Lisäksi irtolaisia lähetettiin työlaitoksiin ja kehruuhuoneisiin ilman varsinaista rikosta, siihen riitti pelkkä köyhyys ja kerjääminen. Viimeaikaisesta keskustelusta päätellen tähän järjestelmään palataan ihan lähiaikoina.

Tunnustusvankeus oli nimensä mukaisesti vankeutta, jossa epäilty istui alkeellisissa oloissa vangittuna niin kauan, että tunnusti rikoksensa. Mitä kurjemmiksi olot järjestettiin, sen nopeammin heltisi tunnustus. Tämä oli yksi niitä legaalisen todistusteorian ikäviä sivutuotteita. Velkavankeus oli myös nimensä mukaista vankeutta. Velkoja otti kruununmiesten avulla velallisen kiinni ja piti vankina niin kauan, että sukulaiset maksoivat velan tai asiasta päästiin muuten sopimukseen, vaikkapa velan korvaamisesta työllä.

Sitten vankeutta alettiin käyttää myös tuomioistuimen määräämänä rangaistuksena. Yleisin vankeusmuoto oli pakkotyö ja sen kovennettu muoto pakkotyö kaularaudoissa. Työllä paitsi sovitettiin rikos, niin myös maksettiin rikoksen aiheuttama taloudellinen vahinko.

Vankeutta seurasi kuitenkin vain törkeimmistä rikoksista. Kaikkein tavallisin rangaistus oli sakko, jonka rahaeläjä tietysti maksoi heti. Varojen puuttuessa sakko muutettiin ruumiinrangaistukseksi. Rahattoman miehen rangaistus oli joko kujanjuoksu tai raipparangaistus, riippuen teon laadusta ja tuomarin mielialasta. Molemmat olivat hengenvaarallisia rangaistuksia. Kujanjuoksuun tuomittu juoksi kahden seipäin aseistautuneen miesrivin välistä oikeuden määräämät kerrat päästä päähän, ja jokaisen oli omalla kohdallaan lyötävä. Lyöjien tavallisin määrä oli 50 paria eli 100 miestä. Näin esimerkiksi kolminkertaiseen kujanjuoksuun tuomittu vastaanotti peräti 300 lyöntiä. Vikkeläkinttuinen saattoi selvitä vähemmällä.

Raippoja annettiin paljaaseen selkään oikeuden määräämä raippaparimäärä. Raipat eivät olleet mitään piiskoja, vaan kuorittuja ja liotettuja puunoksia. Köyhä maksoi sananmukaisesti selkänahallaan, myös naiset, vaikka heille annettiinkin vain vitsoja samalla periaatteella.

Pitäjänmuseoista löytyvä jalkapuu oli vain huorintekijöille kirkkolaissa määrätty maallisen lain lisärangaistus. Holjaluonteista se ei hetkauttanut millään tavalla, mutta aremmille aiheutti varmasti elinikäisen trauman. Kirkoneteisessä kaikkien pilkattavana istuminen tuhosi ihmisen maineen eliniäksi aikana, jolloin nuhteeton maine oli usein ainoa merkittävä pääoma.

Tämän lyhyen historian kertauskurssin tarkoitus on varoittaa palaamasta askeltakaan aikaan, jolloin rikas selviää rahalla, mutta köyhä kärsii lain määräämän rangaistuksen kokonaan nahoissaan. Jo nyt iso osa kansasta uskoo, että laki ei ole kaikille sama. Jos sopimus- ja maksumenettely otettaisiin käyttöön, katoaisi usko lopuiltakin.

Minä muuten en kuulu niihin, jotka uskovat ettei laki ole kaikille sama. Kyllä se on, kyllä rikas ja köyhä saavat samasta rikoksesta saman rangaistuksen. Kyse on lainsäädännöllisestä erosta. Rikokset, joihin syyllistyvät ensisijaisesti vähävaraiset, ovat perinteisesti ankarammin sanktioituja kuin ns. paremman väen rikokset. Tämän takia nakkivaras saa kovemman tuomion kuin miljoonia kavaltanut talousrikollinen. Murhasta kaikki tuomitaan samojen lakipykälien mukaan, mutta varkaudesta on eri pykälä kuin velallisen epärehellisyydestä konkurssissa. Jos eroja haluttaisiin tasata, niin pitäisi tasoittaa eri lainsäädännössä määrättyjen rangaistusten välisiä eroja. Tosin tällaisia aikeita ei nykyisin ole, vaan suunta tulee olemaan täsmälleen päinvastainen. Perinteisten omaisuusrikosten rangaistuksia tullaan koventamaan ja talousrikosten rangaistuksia lieventämään mm. käyttämällä tunnustusta lieventämisperusteena. Tämä on osa sitä aiemmin manaamaani sääty-yhteiskunnan paluuta.