Turhaa vänkäämistä suojeluskunnista

Tuntuu melko turhalta vängätä jo vuonna 1944 lakkautetun järjestön poliittisista kytköksistä, mutta suojeluskuntien perinneyhdistys yrittää sinnikkäästi ja ilmeisellä menestyksellä pestä mustaa valkoiseksi ja tehdä järjestöstä pelkän maanpuolustus-, urheilu- ja nuorisoseuran, jossa politiikkaa ei tunnettu. Nykyiset toimijat tekevät sen virheen, että selittävät historiaa nykyperspektiivistä ja vertaavat suojeluskuntia suoraan tämän päivän reserviläisjärjestöihin. Kuvasta tulee väkisin vääristynyt.

Viime tammikuussa perustettu Pohjois-Karjalan suojeluskuntien perinneyhdistys järjestäytyi Juuassa 16.5. perinnepäivän merkeissä. Päivämäärä oli tarkoituksella ajoitettu sisällissodan päättymispäivälle. Paikallislehti Vaarojen Sanomien mukaan perinneyhdistyksen puheenjohtaja, FT, dosentti Jarkko Kemppi päivitti historiaa mm. seuraavasti:

Suojeluskunnat eivät olleet, viittauksista Lapuan Liikkeeseen ja IKL:ään huolimatta, poliittinen toimija. Järjestöön kuului edustajia monista puolueista ja liikkeistä. Oli mahdotonta, että kaikki yli 100 000 jäsentä olisivat omanneet yhdet ja samat mielipiteet. Järjestöön kuuluvia ei myöskään kielletty kannattamasta mitään aatesuuntaa suojeluskuntatyön ulkopuolella.

Minä olen FT Kempin kanssa eri mieltä. Suojeluskuntajärjestö oli jo lähtökohdiltaan poliittisesti diskriminoiva. Sen päätehtävä oli turvata sisällissodan tuloksena muodostunut yhteiskuntajärjestys ja estää hävinnyttä osapuolta horjuttamasta sitä.

2.8.1918 anntetun Suojeluskunta-asetuksen 2 §:ssä säädettiin jäsenten kelpoisuusehdoista seuraavasti: Jäseniksi suojeluskuntiin otetaan sellaisia niihin pyrkiviä miehiä, joiden uskollisuuteen laillista yhteiskuntajärjestystä kohtaan voidaan luottaa ja jotka ovat täyttäneet 17 vuotta. Asetuksen 8 §:n mukaan paikallisesikunta, joka koostui aluepäälliköstä ja neljästä vuodeksi kerrallan valitusta jäsenestä, otti jäseniksi sellaisia henkilöitä, joilla oli 2 §:ssä säädetyt ominaisuudet. Käytännössä tämä tarkoitti sitä, että paikallisesikunnilla oli vapaa harkintavalta jäsenyyden suhteen. Niinpä koko maassa ei ennen vuotta 1940 ollut yhtään suojeluskunnan jäsentä, jolla olisi ollut ainoan laillisen vasemmistopuolueen sosialidemokraattien jäsenkirja. Näin ollen järjestöön kuuluvia ei tarvinnut erikseen kieltää kannattamasta mitä tahansa aatesuuntaa, karsinta oli jo tehty.

Seuraava suora lainaus on HS-kulttuuriarkiston nettisivulta 15.2.2001 päivätty arviointi Kari Selénin kirjaan Sarkatakkien maa, Suojeluskunta ja yhteiskunta 1918-44:

Suojeluskunnan jäsenyys oli vapaaehtoinen, mutta ovet suljettiin koko vasemmistolta. Järjestö vaali kansakuntaa jakavaa, diskriminoivaa luonnettaan talvisotaan asti, kunnes helmikuussa 1940 syntyi laiha sopu SDP:n kanssa. Suojeluskuntiin liittyi tuhatkunta sosialidemokraattia.

Suojeluskunnat ovat keskeinen osa itsenäisyytemme historiaa, ja siksi kannatan tällaisen perinneyhdistyksen toimintaa. Sen on kuitenkin lähdettävä rehelliseltä ja historiallisesti totuudenmukaiselta pohjalta. Muuten syntyy vain tällaista turhaa vääntöä, johon minäkin taas kerran provosoituna lankesin.

Kommentit (0)