Makea valta

Mahdollinen tuleva pääministerimme Mari Kiviniemi on kerran unenomaisesti kokenut, millainen on vallan kehä. Se tapahtui 1991 muutamia päiviä Keskustan vaalivoiton jälkeen. Tuolloin 22-vuotias Kiviniemi oli töissä Helsingin puoluetoimistolla iltamyöhään, kun ohi pyyhältänyt Esko Aho pyysi hänet mukaan puolueväen juhlaan Bulevardille.

– Menimme taksilla ravintolaan, joka oli aivan täynnä. Aho käveli edelläni ja seurasin, kuinka ihmiset tuijottivat häntä. Aivan kuin olisin katsonut hidastettua filmiä. Silloin ajattelin, että vau, tuossa menee valtaa! Onpa makean näköistä.

Näin hehkuttaa Mari Kiviniemi sanomalehti Karjalaisen Sunnuntaisuomalaisessa tänään. Samalla hän tuli vähän kuin vahingossa paljastaneeksi itsestään jotain tärkeää. Hän ihailee valtaa ja ihmisiä, joilla sitä on. Siksi hän haluaa sitä myös itselleen. Toivottavasti hän osaa sitä valtaansa myös käyttää, ettei käy kuten Kainuun Prikaatissa kesällä 1977.

Siihen aikaan armeijan ruokailu tapahtui tiukan muodollisesti ja jokaisen pöydän päässä oli pöydän esimies. Esimiehen tehtävänä oli pitää huolta siitä, että jokainen sai oman annoksensa ja vain sen. Hän vastasi lämpimän ruuan jakelusta ja leipäkorin liikkumisesta sekä makkaranpalojen riittämisestä. Pöydän esimiehenä toimi ryhmänjohtaja tai ainakin korpraali. Kerran lomien takia alikersantteja tai korpraaleja ei riittänyt, joten meidän pöytämme esimieheksi määrättiin yksi vertaisemme eli nuorempi jääkäri. Tätä huikeaa valta-asemaa ei poikaparan pää kestänyt, vaan hän alkoi välittömästi pistellä poskeensa kaikkien makkaraviipaleita, otti itselleen keittoa ja alkoi syödä. Vaatimuksiimme pistää tavaraa liikkumaan hän vastasi vihaisella käskyllä pitää turvat tukossa, koska hän esimiehenä niin määrää.

Mitä yhteistä on sitten poliitikolla ja tällä onnettomalla nuorukaisella? Toivon koko sydämestäni, että ei yhtään mitään. Kokemus on kuitenkin osoittanut, että joiltakin poliitikoilta katoaa kosketuskohta kansalaisten elämään ja he sokaistuvat omasta vallastaan. Toiminnan tärkeimmäksi motiiviksi muodostuu oma yleneminen eduskuntaryhmässä ja mahdollisesti hyväpalkkainen poliittinen virka. Oma suu on lähempänä kuin yhteinen etu, aivan kuten tällä tosielämän tilapäisellä pöydän esimiehellä.

Kun keneltä tahansa poliitikolta kysyy hänen toimintansa motiivia, saa poikkeuksetta ulkoa opitulta kuulostavan litanian suunnilleen näin:

– Politiikka on yhteisten asioiden hoitamista. Pyrin aina ja kaikkialla ajamaan yhteistä etua ja toimimaan äänestäjieni ja koko maan parhaaksi. Mitään omia pyrkimyksiä minulla ei ole, vaan päinvastoin katson tämän työn vaativan enemmän kuin antavan.

Eikö kuulostakin tutulta? Kuitenkn samaiset poliitikot ovat tunkemassa koko ajan itseään ihan mihin tahansa tehtävään, pääasiana näyttää olevan näkyvyys ja eteneminen uralla. Ne tuovat mukanaan sitä salaperäistä vallan kehää, josta Kiviniemikin puhui.

Jos poliitikko tai sellaiseksi aikova olisi rehellinen, hänen tulisi tunnustaa, että yhteisten asioiden hoitamisen lisäksi hän tietenkin haluaa myös itse hyötyä toiminnastaan. Muuta väittävää en ainakaan minä usko, koska kaikki teot puhuvat kyllä puolestaan. Eikä hyötymisessä edes ole mitään pahaa, kunhan se reilusti tunnustetaan. Samalla on tietysti muistettava vallan mukanaan tuoma vastuu. Onneksi valtaosa poliitikoistamme on sen ainakin jossain määrin ymmärtänyt. Sitten joukossa on tietysti myös näitä pöydän esimiehiä.

Entä sitten se itsekäs pöydän esimies, kuinka hänelle kävi? Ruokailua ei ollut kestänyt kauan, kun naapuripöydän esimies, komppanian jämerin alikersantti, tuli ja nosti hänet pöydästä pois. Sen jälkeen tätä kaveria ei kuulemma koko varusmiesaikana määrätty edes tilapäiseksi taisteluparin johtajaksi. Politiikassa alikersantin virkaa hoidamme me äänestäjät, joten aloittakaapa oman kansanedustajanne tarkkailu jo hyvissä ajoin ennen vaaleja.