Rikas mies, Lasarus, valumisteoria ja verotietojen julkisuus

Syksyllä virkansa vastaanottava uusi arkkipiispa oli ottanut saarnansa aiheeksi kertomuksen rikkaasta miehestä ja Lasaruksesta. Jos joku ei tätä Jeesuksen opetusta tunne tai muista, niin kertaan tarinan ytimen lyhyesti.

Oli rikas mies, joka eli yltäkylläisesti ja hänen pöytänsä notkui herkkuja. Oli myös kerjäläinen Lasarus, joka paiseiden vaivaamana norkoili rikkaan miehen portilla ja olisi halunnut syödä niitä ruokapaloja, joita rikkaan pöydältä putoili. Sitten molemmat kuolivat. Lasarus nostettiin Aabrahamin helmaan, mutta rikas mies päätyi kuumaan paikkaan. Siellä hän tuskissaan aneli, että Aabraham lähettäisi Lasaruksen tuomaan hänelle edes sormenpäällään vettä tuskien lieventämiseksi. Aabraham sanoi kuitenkin tylysti, ettei se käy, sinä sait jo eläessäsi.

Tämä on hyvin opettavainen kertomus monessakin mielessä. Ensinnäkin se opettaa meille, että ns. taloudellinen valumisteoria tunnettiin hyvin jo Raamatun aikana. Valumisteorian ydinajatus on, että mitä enemmän rikkaiden omaisuus karttuu, sen enemmän siitä valuu yli myös huono-osaisten nautittavaksi. Kasvun hedelmät on suunnattava rikkaiden pöydille juuri valumisen edistämiseksi. Valumisteoriaa ovat kannattanneet ääneen ainakin Björn Wahlroos ja Jyrki Katainen. Itse asiassa koko nykyinen kasvuhakuinen talousajattelu perustuu siihen ja vain siihen. Toinen opetus siis on, että kahteen tuhanteen vuoteen rikkaat miehet eivät ole oppineet yhtään mitään, vaan ahneus on edelleenkin heidän ainoa ohjenuoransa.

Uusi arkkipiispa tosin sanoi, että Lasarus pitäisi nykyisin päästää peräti syömään samaan pöytään sen sijaan, että hän odottelee putoavia muruja. Rikkaat eivät aikoinaan pitäneet Jeesuksen puheista, eikä arkkipiispakaan saanut omille puheilleen vastakaikua. Sen sijaan -sattuman takia tai tarkoituksella- rikkaat ryhtyivät vastahyökkäykseen. He nimittäin masinoivat tiedotusvälineet puhumaan verotietojen salassapidon puolesta, koska eivät halua Lasaruksen enää näkevänkään pöydällä olevan hyvän määrää.

Perustelut ovat suorastaan liikuttavan läpinäkyviä. Ensimmäinen ja tärkein perustelu on yksityisyyden suoja. Tulotietoja halutaan varjella utelialta ja kateellisilta naapureilta. On totta, että jokavuotinen verotietojen kyttääminen on eräänlaista kateellisten ja vahingoniloisten kansanhuvia. Tämä lysti on kuitenkin pieni hinta avoimuuden periaatteesta. Perinteisesti jokaisella on ollut oikeus nähdä, kuinka paljon itse kukin osallistuu yhteisen yhteiskunnan kustannuksiin. Siinä samalla paljastuvat ansio- ja pääomatulot puolestaan aihettavat oikeutettuja kysymyksiä siitä, kuinka jonkun työ voi olla monta sataa kertaa arvokkaampa kuin jonkun toisen.

Lisäperusteluina on esitetty mm. hyvätuloisten turvallisuus ja parinsadan lain perusteella suojatun ihmisen henkilöllisyyden salaaminen. Nämä perustelut ovat vain epätoivoisia yrityksiä saada salaamisvaatimuksiin järkeä. Yhteiskunta suojelee myös ja varsinkin rikkaiden turvallisuutta, ja jos jonkun henkilötiedot ovat salaisia, ovat ne sitä myös verotuksen osalta.

Koko salaamisvaatimuksen ainoa syy on tuloerojen huikea kasvu. Viimeisen kymmenen vuoden aikana erot ovat kasvaneet nopeammin kuin koskaan aiemmin. Nyt kaikkein varakkainta väestönosaa on itseäänkin alkanut hirvittää – ei tietenkään tämä kuilu, vaan sen avoin näkyvyys. Pieni- ja keskituloiset halutaan pitää tietämättömänä kuilun jatkuvasta levenemisestä ja syvenemisestä. Tämä sopii myös nykyisen hallituksen yleispoliittiseen linjaan, joka on silmien sulkeminen ja ohi käveleminen. Onneksi lakimuutokseen on näillä näkymin jäämässä pieni kurkistusaukko. Journalistisiin tarkoitukseen verotietoja saisi jatkossakin käyttää. Toimittajat eivät taatusti ole kiinnostuneita sinun tai minun tai kenenkään muunkaan tavallisen tallaajan verotiedoista. Kyllä heitä kiinnostaa yhteiskunnan yläkerros.

Kommentit
  1. 2

    Markus Malmi sanoo

    Onnellisuus ja ylikuluttaminen
    Tiedetään, että elintaso ei tietyn jälkeen lisää onnellisuutta. Tähän tasoon päästään alle keskipalkalla, jopa niinkin pienin tuloin kuin 15 tuhatta euroa vuodessa. Ja niinpä köyhä ei ole se, jolla ei ole vähän vaan se jolta puuttuu koko ajan. Köyhät ovat edelleenkin köyhtyneet vaikka rikkaiden piti suurista tuloistaan veroina karistaa kohtalaisesti murusia, jotta olisimme saman laivan matkustajia.
    Ylikuluttavat rikkaat eivät ole onnellisia saavutetusta vauraudestaan, sillä aina vaan tahdotaan hamuta lisää. En sano, ettei vaurautta saisi olla, se voi olla näkyvääkin että antaa palaa.
    Silti vauraus on suhteessa ympäristön kuormittamiseen: mitä rikkaampi kotitalous, sen enemmin rikkauden merkkejä, autoja moottoripöytiä, veneitä tai muuta härveleitä ja sitä suurempia hiili- ja muita jälkiä. Tähän ylikulutukseen verraten kerjäläinen kadunkulmassa käsi ojossa on pikkujuttu talouden kestettäväksi.

    Paradoksi on se, että tosirikkaat eivät kuluta, he vartioivat omaisuuttaan ja se näkyy oveluutena. Eräät lääkärit muuntavat tulonsa pääomatuloksi, jolloin pysytään tietyssä veroprosentissa; köyhä työtön ei saa edes asuntolainaa kun taas jo pikkaisenkin rikas voi käydä vaikka Venäjällä bensanhaussa, mikä on kotimaan verokertymästä pois.