Se oikea rikollinen

Espoon kaupunginjohtaja ja apulaiskaupunginjohtaja joutuvat kohta oikeuteen epäiltyinä virkavelvollisuuksien rikkomisesta. Se on kuitenkin pikkujuttu, sillä nyt Espoon kaupunginhallitus pani poliisit etsimään sitä kaikkein suurinta roistoa. Joku nimittäin vuoti syytekirjelmien sisällön Helsingin Sanomille.

Johtajien epäillyt virkavelvollisuuksien rikkomiset liittyvät apulaiskaupunginjohtajan virkamatkoihin, joissa epäillään olevan väärinkäytöksiä. Suomeksi voidaan puhua epäillystä lahjoman vastaanotosta. He jatkavat kuitenkin tehtävissään kaupunginhallituksen päätöksellä. Kaupunginhallitukselle annettin vielä toistaiseksi salassa pidettäviä tietoja syytekirjelmistä 9. elokuuta. Viime perjantaina HS kuitenkin julkaisi yksityiskohtaisia tietoja kirjelmien sisällöstä. Asia näyttää ihan selvältä: joku kaupunginhallituksen jäsenistä rikkoi salassapitovelvollisuutensa ja kertoi asiasta lehdelle. Nyt poliisi tutkii kaupunginhallituksen pyynnöstä asiaa.

Huomion kiinnittäminen epäolennaisiin asioihin on mielenkiintoinen ilmiö. Nyt ei haluta puhua itse asiasta eli mahdollisista virkavelvollisuuksien rikkomisista, vaan puhutaankin tietovuodosta. On selvää, ettei salassa pidettävistä asioista saa kertoa, mutta nyt otettiin käyttöön turhan järeä ase. Syytekirjelmät tulevat joka tapauksessa julkisiksi heti oikeudenkäynnin alettua. Siihen mennessä vuotajaa tuskin saadaan selville, ellei hän itse ilmoittaudu.

Todennäköisesti vuotajaa ei saada selville koskaan, ellei hän paljasta itse itseään. Journalisti voi sopia lähteensä kanssa lähdesuojasta. Lähdesuoja voidaan murtaa oikeudenkäynnissä vain, jos vuoto liittyy rikokseen, josta voi seurata vähintään kuuden vuoden vapausrangaistus. Virkasalaisuuden rikkomisesta voi seurata enintään kaksi vuotta vankeutta, joten mahdollinen lähdesuoja on ja pysyy murtamattomana.

Kysyä sopii, kumpi on vakavampi asia: epäilty lahjoman ottaminen virkamiehenä vai kohta julkiseksi tulevan asiakirjan vuotaminen lehdelle. Terve järki, yleinen oikeustaju ja lakikirja sanovat, että virkavelvollisuuksien rikkominen on paljon vakavampi. Espoon kaupunginhallitus näyttää haluavan olla hiljaa tästä asiasta, mutta käy sutena päälle etsiäkseen syytekirjelmän vuotajan esille ja rangaistavaksi. Näin toimimalla huomio käännetään epäolennaiseen ja toivotaan, että johtajien oikeudenkäynti ohitettaisiin vaivihkaa ja pienempi rikollinen teilattaisiin julkisesti.

Tämä on ihan tavallinen käytäntö. Pari vuotta sitten ajankohtaisohjelma MOT kertoi olemattomasta työllisyyskoulutuksesta, jolla huijattiin TE-keskuksen rahoja hämärille konsulteille. Vuotta myöhemmin ohjelma palasi aiheeseen ja totesi yhden ainoan rikollisen löytyneen. Se roisto oli asiasta toimittajalle kertonut näennäiskoulutukseen osallistunut mies, joka tuomittiin kunnianloukkauksesta.

Espoon kaupunginhallituksen salassa pidettävän asian vuotaja syyllistyi kyllä lain mukaan tuomittavaan menettelyyn, mutta oikeastaan hänen tulisi astua esiin. Yleinen mielipide ja kansalaisten oikeustaju eivät häntä tuomitse, vaikka tuomioistuin sen tuleekin tekemään. Näin saataisiin vertailuun näiden kahden tapauksen arvottaminen tulevissa oikeudenkäynneissä. Nähtäisiin, kuka on tässä tapauksessa se oikea rikollinen.

Hyvä ja pyyteetön ihminen?

40-vuotias Nokian prosessikehityspäällikkö irtisanoutui tehtävästään, palasi opiskeluaikaiseen idealismiin ja kiertää ympäri maailmaa erilaisissa vapaaehtoisissa luonnonsuojelutehtävissä. Hän on suojellut merikilpikonnia Karibialla, Australiassa ja Thaimaassa sekä istuttanut puita Galapagossaarilla. Työ on raskasta, mutta antoisaa. Tällaista ihmistä voisi kuvitella melkoisen pyyteettömäksi maailmanparantajaksi, jolle aiheutuu ilmaisesta vapaaehtoistyöstä pelkkiä kuluja. Lisäksi hänen on suhteellisen nuoresta iästään huolimatta täytynyt ansaita Nokialla rutkasti rahaa, jotta hän pystyy omalla kustannuksellaan pelastamaan uhanalaisia eläimiä.

Eipä totuus olekaan näin auvoisan idealistinen. Tämä nainen on jo kaksi vuotta sitten perustanut oman palvelun eli käytännössä matkatoimiston nimeltään Ekomatkaajat. Toimistonsa kautta hän värvää väkeä erilaisiin luonnonsuojeluhankkeisiin. Aatteen sykähdyttämät luonnonsuojelijat siis lähtevät lomallaan tekemään työtä ilman palkkaa ja maksavat siitä ilosta tälle matkanjärjestäjälle. Vastineeksi matkatoimisto vie heidät ”pieniin, paikallisiin ja niin köyhiin kohteisiin, ettei niillä ole varaa maksaa palkkaa tai tarjota ylläpitoa.” Vapaaehtoinen kuulemma näkee ja kokee asioita, joita tavallisella turistimatkalla ei taatusti koe. Tämä pitää epäilemättä paikkansa.

Ekomatkaaja siis maksaa siitä, että pääsee tekemään palkatonta vapaaehtoistyötä kurjissa oloissa. Itse idean keksijällä näyttää menevän hyvin. Upeat neliväriesitteet mainostavat palvelua ja hymyilevä välittäjä haaveilee vain siitä, ettei hänen enää koskaan tarvitsisi palata toimistotöihin. Tuskinpa tarvitseekaan, sillä luonnonsuojeluhankkeilla on aina vilpittömiä ja auttamishaluisia kannattajia. Tämä yrittäjä vain sattui bisneshenkisesti keksimään, miten muuttaa oma idealisminsa rahaksi myymällä sitä toisillekin.

Sanokaa vain kyynikoksi, mutta minun mielestäni tämä ”opiskeluaikainen idealismi” haisee. Itse asiassa se muistuttaa minua vanhasta liikeideastani myydä kovaan hintaan survival-palvelua, jossa matkan ostaja yrittää selviytyä työmarkkinatuella työttömänä Pohjois-Karjalassa kokonaisen kuukauden. Saatan kertoa siitä tarkemmin joskus. Olen ilkeä ihminen, kun en usko pyyteettömyteen.

Uutisten takana

Reino-tohveleita Lieksassa valmistava Aino & Reino Kotikenkä Oy ei saa rekrytoitua tuotantolinjalleen työntekijöitä, kertoo sanomalehti Karjalainen. Yrityksen mukaan vika on yksinomaan paikallisen työvoiman haluttomuudessa ja kelvottomuudessa. Tohveleiden ompelua ei koeta seksikkääksi, kyseessä on matalapalkka-ala ja ennen kaikkea motivaatio kyseiseen työhön puuttuu. Viime kesänä tuotantolinjalla tapahtui jopa yhden ihmisen vähennys, vaikka tarvetta olisi ollut muutaman työntekijän lisäämiseen.

Tämä on uskomattoman kuuloista puhetta maakunnassa, jossa on maan korkein työttömyysprosentti. Lieksan kokoisesta kunnasta ja lähialueilta ei siis muka löydy muutamaa motivoitunutta tehdastyöntekijää? Jutun sivulauseesta selviääkin tämän ”motivaation puutteen” todellinen syy, joka on rekrytoinnin kelvottomuus. Yritys ei millään tavalla kouluta eikä haluakaan kouluttaa uusia työntekijöitä alusta lähtien, vaan haluaa palkata vain valmiita ammattilaisia, joilla on työstä aiempaa kokemusta. Koulutus ei kuulemma sovi yrityksen toimintaan eikä muutamaa henkilöä kerrallaan kannata kouluttaa.

Kysyä sopii, mistä ihmeestä yritys luulee saavansa koko maasta ulosliputetulle teollisuudenalalle nuoria ja osaavia ammattilaisia, joilla on työkokemusta? Mistä juontaa juurensa sellainen ajattelu, että yrityksen kuin yrityksen pitäisi saada itselleen jostain työvoimavarastosta valmiiksi koulutettuja työntekijöitä kulloisenkin tarpeen mukaan? Tarpeen loputtua heidät pitäisi voida palauttaa sinne varastoon. Kaikki merkit viittaavat siihen, että kohta Kotikenkä Oy alkaa tuoda ulkomailta ammattitaitoista halpatyövoimaa Lieksan tehtaalleen. Muuten ei puheita valtavista rekrytointiongelmista ja paikallisten kelvottomuudesta voi selittää.

Toinen saman lehden selitystä kaipaava uutinen koskee Valamon luostarin YT-neuvotteluja. Neuvottelut koskevat yli 30 luostarin ulkopuolista työntekijää ja heijastuvat tietenkin myös ulkoistettuun toimintaan, kuten siivoamiseen.

Luostari myy hiljaisuuden ja uskonnollisen ilmapiirin lisäksi myös matkailupalveluja, viiniä ja turistirihkamaa. Viime vuosien nousukausi on sokaissut sekä liiketoimintaa vetävän ammattijohtajan että hengellisen johdon silmät. Parin viime vuoden aikana on usko jatkuvaan nousuun johdattanut investoimaan yli kahdella miljoonalla eurolla ravintola- ja matkailupalveluihin. Lama pysäytti kaiken, retriitti ei enää myy.

Perinteisen investoinnin väärinajoituksen lisäksi sorruttiin myös liialliseen maalliseen koreuteen. Arvovieraille tarkoitettuun luksusmajoitukseen eli Sillankorvan taloon tehtiin remontti rahaa, lasia, kaakelia ja muuta krumeluuria säästämättä. Tämä talo ei tuota mitään, sillä se on tarkoitettu vain harvinaisillle arvovieraille, jotka eivät edes maksa majoituksestaan. Suurimman osan aikaa taloo seisoo tyhjillään.

Liiketoiminnan virheitä ei uskonnollinenkaan yhteisö maksa itse, vaan maksattaa ne työntekijöillään. Hotelli-ja ravintolapuolelle on tulossa lomautuksia ja irtisanomisia. Siivous on ulkoistettu SOL-siivouspalveluille ja siivoojia on luostarissa viisi. SOL aikoo lähteä ensi talvelle kahdella työntekijällä. Kaikki palkatut työntekijät tietävät kuitenkin jo tässä vaiheessa, että Valamossa ei väkimäärä vähene, vaan todennäköisesti lisääntyy.

Luostarilla on käytettävissään sellainen keino, jota tohvelitehdas ei voi käyttää: talkootyö. Hengellistä lohtua ja hiljaisuutta hakevia tai vain muodikasta trendiä seuraavia ilmaisia talkoolaisia on luostarissa ollut aina. He ovat erittäin kätevää ja edullista työvoimaa, koska he tekevät työtä ruokapalkalla ja siunauksen toiveessa. Heidän avullaan luostari pääsee vaikeuksiensa yli, mutta palkatut työntekijät tuntevat koko laman nahoissaan.

Leipää ja lämmintä

Ilomantsin perusturvalautakunta on merkinnyt tiedoksi tarkastuslautakunnan arviointikertomuksen vuodelta 2009. Sen mukaan vuodeosastolla on lämmin ilmapiiri ja potilaat ovat ilmeisen tyytyväisiä. Kuitenkin henkilöstöstä on jatkuva pula ja työuupumus kostautuu sairasteluina.

Tämä tuo taas mieleeni armeija-ajan, jolloin esimiehen kysymykseen ruuan laadusta piti aina vastata, että ruoka oli hyvää ja sitä oli riittävästi. Tämä kuulostaa kuluneelta vitsiltä, mutta ainakin vuonna 1977 se oli täyttä totta. Kun nykyisin kysytään vuodeosaston pitkäaikaispotilaana olevalta vaatimattomalta vanhukselta, millaista hoito on, saa varmasti halutun vastauksen. On leipää ja lämmintä, ja mitäpä muuta sitä tarvitseekaan. Henkilökunnan ammattitaitoa ja ystävällisyyttä en kyseenalaista ollenkaan, ihmettelen vain, miksi tarkastuslautakunta on nähnyt aihelliseksi kirjoittaa tällaista lässytystä kertomukseensa.

Ilomantsi myös kilpailuttaa ensimmäistä kertaa vanhusten asumisen ostopalvelut, vaikka yksityisiltä yrityksiltä on ostettu noin 30 paikkaa vuodessa jo monen vuoden ajan. Lehtiuutinen ei kertonut mitään syytä siihen, miksi palvelut kilpailutetaan vasta nyt. Eikö kilpailuttamisen kynnysarvo ylittynyt aikaisemmin vai onko tähän asti ostaminen hoidettu laittomasti tuttujen kesken sopimalla? Tähän lienee ihan järkevä vastaus, mutta en minä viitsi ruveta perehtymään vieraan kunnan asioihin. Kunpahan kysyin. Ehkä tarkastuslautakunnan olisi kuitenkin ollut syytä paneutua tähän kysymykseen mieluummin kuin potilasilmapiiriin.

Ilomantsin kilpailutuksessa ollaan sikäli uudessa tilanteessa, että siinä on ensimmäistä kertaa mukana myös monikansallisia yrityksiä. Lisäksi saaduista tarjouksista kaksi on yrityksiltä, joilla ei edes ole tarvittavia toimitiloja. Ne lupaavat järjestää toimitilat sitten, kun pärjäävät kilpailussa. Tämä kertoo jo paljon siitä, millaisia viheltäjiä nykyisin on pyrkimässä osille yhteiskunnan kilpailuttamista ostopalveluista. Toimintaa ja toimitiloja ei ole, mutta ne luvataan järjestää sitten tarvittaessa.

Useimmille lienee ainakin hämärästi tuttu sana huutolaisuus. Se oli 1800-luvulla ja vielä pitkälle seuraavallakin vuosisadalla kuntien keino järjestää köyhien, mielisairaiden ja varattomien vanhusten hoito. Se oli virallisesti kiellettyä jo 1890-luvulta lähtien, mutta kiellosta ei piitattu vuosikymmeniin. Huutolaisauksuuni eli huutokauppa järjestettiin vuosittain julkisesti. Kunnanvaivainen astui vuorollaan esiin ja sitten alettiin tehdä tarjouksia. Tarjouskilpailun voitti se, joka lupasi elättää hoidokin kaikkein halvimmalla.

Vain vajaat sata vuotta yhteiskunta antoi välillä myös vaivaisille ihmisarvon ja hoiti heidät omalla kustannuksellaan itse ylläpitämissään laitoksissa. 1990-luvun lamasta lähtien ihmishuutokauppa on tehnyt paluun ja vauhti kiihtyy koko ajan. Julkiselta nöyryytykseltä ihmiset sentään säästetään, mutta periaate on muuten täysin sama: halvin tarjous voittaa. Tämä on markkinafundamentalismia kaikkein puhtaimmassa muodossaan, koska sairaat, vanhukset ja muuut vaivaiset ovat markkinoiden kannalta tuottamatonta ylijäämäväestöä. Heidät on vain yritettävä saatella kuolemaan mahdollisimman edullisesti.

Suursiivousta odotellessa

Valtiovarainministeri Jyrki Katainen kävi eilen Joensuussa kertomassa, että nyt on maassamme tullut suursiivouksen aika. Kauppakeskuksen yleisötilaisuudessa hän sanoi, että kaappien siivous aloitetaan kiristämällä välillistä verotusta ja leikkaamalla menoja. Mitään leikkauslistoja hän ei tässä vaiheessa halua esitellä, koska ennen vaaleja ja varsinkin niiden jälkeen on asioista keskusteltava muiden puolueiden kanssa. Sen Katainen kuitenkin lupasi, että Kokoomus ei tule tekemään yhteistyötä sellaisten puolueiden kanssa, joilla on erilaiset näkemykset siivoustarpeesta, talouskasvusta, kuntauudistuksesta ja työurien pidentämisestä.

Joensuun yliopistolla Katainen oli omien sanojensa mukaan lapsenomaisen innostunut fantastisesta yliopistojen rahoitusuudistuksesta. Uudistuksen mukaan yliopistot keräävät itse rahoitusta elinkeinoelämältä ja valtion rahoitus riippuu keräyksen onnistumisesta, keskinäisestä kilpailusta ja innovatiivisuudesta, joka hyödyttää Suomi-konsernin talouskasvua. Lisäksi Katainen tapasi vielä maakunnan talouselämän vaikuttajia suljetussa tilaisuudessa, joten siellä lausutusta emme koskaan saa tietoa. Luultavasti puheet olivat tuttujen kesken vielä rajumpia.

Odotettavissa on siis melkoinen suursiivous, kunhan Kokoomus saa ensin narrattua kansalta valtakirjan jatkaa hyvinvointiyhteiskunnan raunioittamista. Kataisen Suomi-konserni ei ole enää yhteiskunta, jonka tehtävänä on turvata kansalaisten hyvinvointi. Sen tehtävänä on turvata kilpailukyky ja kansainvälistyminen mahdollisimman vähin taloudellisin uhrauksin. Yhteisvastuu, heikompiosaisista huolehtiminen ja tasa-arvo ovat Kataiselle ongelma, joka ratkaistaan leikkaamalla sosiaalietuuksia.

Elinkeinoelämän työrukkasena toimivan Kokoomuksen lietsoma ilmapiirin koveneminen näkyy keskusteluna hyvinvointivaltion passivoivasta vaikutuksesta, siivellä elävien runsaudesta ja etuuksien väärinkäytöstä. Köyhyys ja huono-osaisuus ovat jokaisen omista valinnoista johtuvia ja ovat siten ihmisen omaa syytä. Suomi-konserni ei enää taistele köyhyyttä, vaan köyhiä vastaan. Tämä sota sen on helppo voittaa, koska sillä ovat käsissään kaikki aseet. Me äänestäjät olemme ne aseet köyhien siiivoajille itse antaneet.

Viranomaiset ja yhteiskunnan instituutiot vaativat ihmisiä yhä enemän tukeutumaan itseensä ja henkilökohtaisiin verkostoihinsa. Yksilön on kannettava kaikki vastuu hyvinvoinnistaan elinolojen eroista riippumatta. Yhteiskunnan suojaverkkojen poistaminen tekee maailmasta yhä vaikeamman sellaiselle, jolla on vaikeuksia jo päivästä toiseen selviämisessä. Suuret tuloerot ja mahdollisuuksien epätasa-arvo kulkevat käsi kädessä, mutta se ei huolestuta niitä, joilla lähtökohdat ovat kunnossa.

Katainen ei muuten koskaan puhu hyvinvointivaltiosta, vaan hyvinvointiyhteiskunnasta. Näissä sanoissa on iso ero, sillä hyvinvointiyhteiskuntaan kuuluvat kaikki kolmannen sektorin sosiaaliset toimijat palkattomasta vapaaehtoistyöstä aina rouvasväen hyväntekeväisyysyhdistyksiin. Leipäjonojen pysyvyydestä päätellen vastuuta siirretään koko ajan lisää yksityiseen hyväntekeväisyyteen. Tämä onkin yksi uusliberalistisen talousteorian kulmakiviä: sosiaalietuudet on karsittava minimiin ja köyhistä huolehtivat yksityiset hyväntekijät. Suomi-konserni ei halua olla heidän kanssaan missään tekemisissä, koska he ovat markkinoille hyödytöntä passiiviväestöä. Korkeintaan heidät voitaisiin passittaa tienvarsien roskatalkoisiin ruokapalkalla. Näin suursiivotaan Suomi-konsernin taloutta ja edistetään kansainvälistä kilpailukykyä.