Raja hämärtyy

Kun minä näen virkapukuisen poliisin, tunnen tyytyväisyyttä siitä, että yleistä järjestystä ja turvallisuutta valvovat hyvän koulutuksen saaneet valtiovaltaa edustavat ammattilaiset. Kun näen vartijan univormuun pukeutuneen henkilön, eivät tuntemukset ole yhtä positiivisia. Tämä johtunee paitsi nuorena näkemästäni elokuvasta Täältä tullaan elämä, niin myös omista, vähemmän miellyttävistä kohtaamisistani metron vartijoiden kanssa 1980-luvulla. Siihen aikaan vartijaksi pääsi käytännössä ilman koulutusta ja hommaan rekrytoitui paljon suorastaan luonevikaisia nuorukaisia. Nykyään vaatimustaso ja koulutus ovat ihan eri luokkaa, mutta opitut asenteet istuvat syvällä minussakin.

Osittain tästä, mutta enemmän puhtaasti juridisista syistä vastustan nykyistä järjestysvallan vähittäistä siirtämistä yksityissektorille. Pysäköinninvalvonta on keväisellä KKO:n päätöksellä sallittu yksityisille ja putkavartiointia sekä vankien kuljetusta ovat käytännössä jo kauan hoitaneet vartiointiliikkeet. Toiminta ei ole perustunut lakiin, vaan puhtaasti taloudellisiin syihin. Vasta nyt laki alkaa myötäillä jo tapahtunutta kehitystä.

Pysäköinninvalvonta, putkavartiointi ja vankien kuljetus ovat julkista pakkovaltaa ja julkiseen pakkovaltaan on oikeus vain viranomaisilla. Vartijat eivät ole viranomaisia. Julkista valtaa voidaan siirtää muille tahoille vain lailla, ja juuri tätä nyt tapahtuu. Pysäköinninvalvonnassa julkisen vallan ja yksityisen toiminnan välillä säilyy kuitenkin ero, jota yleisessä keskustelussa ei aina muisteta.

Poliisin tai kunnallisen pysäköinninvalvojan kirjoittama pysäköintivirhemaksu perustuu lakiin ja asetukseen, ja sen tuotto menee kokonaisuudessaan valtiolle tai kunnalle. Yksityisen yrityksen kirjoittama maksu perustuu yksityisoikeudelliseen sopimukseen. Autonsa selvästi merkitylle maksulliselle paikalle pysäköivä sitoutuu noudattamaan sopimusta ja sopimuksen rikkomisesta seuraa maksu. Juridisesti kyse on pysäköintipaikan vuokrauksesta ja sopimussakosta, joiden maksut kuuluvat kokonaan sopimuksen toiselle osapuolelle. Rahanjako taloyhtiön ja vartiointiliikkeen kesken on kokonaan heidän oma asiansa, ja siellä vallitkoon vapaa kilpailu. Pienet vartiointiliikkeet kilpailevat itsensä hengiltä jakaessaan yhä suuremman osan tuloistaan taloyhtiöiden kesken. Se on normaalia kilpailua.

Putkavartioinnin ja vankien kuljettamisen kilpailuttaminen sen sijaan eivät ole normaalia kilpailua. Siinä siirretään julkista pakkovaltaa sille, joka työn halvimmalla tekee. Niin siinä käytännössä tapahtuu, vaikka kilpailuttamisen periaate lain mukaan on kokonaistaloudellinen edullisuus, ei pelkkä halvin hinta. Halvin tulee kuitenkin usein myös kokonaistaloudellisesti edullisimmaksi. Voittajaksi saattaa selvitä se, jolla on halvimmat ja huonoimmat työntekijät. Pahinta on kuitenkin juuri rajan hämärtyminen julkisen pakkovallan ja yksityisen harjoittaman väkivallan välillä.

Tämä kehitys tulee johtamaan myös vankien vartioinnin yksityistämiseen ja ennen pitkää yksityisvankiloihin. Näiden väitetään varsinkin USA:ssa tulevan halvemmiksi ja ne ovat lisäksi tuottavaa liiketoimintaa. Tässä unohdetaan se tosiasia, että yksityisvankilat eivät ilman veronmaksajien rahoja tuottaisi mitään muuta kuin kuluja omistajilleen. Niiden toiminta rahoitetaan kokonaan verovaroin, aivan kuten valtionvankiloidenkin. Yritysten voitto tulee sekä voiton takaavista profit guaranteed –sopimuksista että yrityksen omista säästötoimista, vaikkapa henkilökunnan palkkauksen osalta. Veronmaksajille molemmat tulevat yhtä kalliiksi.

Vielä toistaiseksi juuri missään ei ole yksityistettyä lainsäädäntöä. Italiassa ollaan tosin jo hyvin lähellä, kun pääministeri muuttattaa lakeja sitä mukaa, kun ne alkavat uhata häntä itseään. Kyllä se tauti leviää muuannekin.