Töllistelijät

”Älytön ryysis on siellä”, sanoi Enon eilisen liikenneonnettomuuspaikan vieressä asuva mies lehden haastattelussa. Uutisfilmien mukaan niin tosiaan näytti olevan. Joutomiehen näköiset uteliaat kansoittivat tienvarsia ja töllistelivät poliisin ja pelastuslaitoksen työskentelyä kuin parempaakin näytöstä. Hakematta tuli mieleen sanonta lehmästä toljottamassa uutta veräjää. Joidenkin ilmeet taas näyttivät sopivan paremmin antiikin gladiaattoritaistelujen yleisölle kuin onnettomuuspaikan katsojille.

Olen jo kauan ihmetellyt, mikä vetää ihmisiä onnettomuuspaikoille. Onko se pelkkä primitiivinen verenhimo, halu nähdä rumaa jälkeä? Vai onko kyseessä helpotus siitä, ettei itse ollut onnettomuudessa osallisena? Vai tunteeko töllistelijä olevansa tärkeä henkilö, joka on siellä, missä todella tapahtuu? Täsmennän vielä, että en tarkoita töllistelijöillä uhrien läheisiä, jotka ymmärrettävästi ovat huolissaan ja haluavat epätoivoisesti lisätietoja.

Töllistelijöihin verrattavia tolloja ovat kollektiiviset surijat. Heitä ilmestyy tällaisille onnettomuuspaikoille kohta satapäin ja paikka täyttyy kynttilöistä ja kukista. Heistä valtaosa ei ole koskaan kuullutkaan onnettomuuden uhreista näiden eläessä, mutta sillä ei ole mitään merkitystä. He ovat rakastuneet itse suremisen tunteeseen. Tämä tapa on meille levinnyt muualta saadun mallin mukaan. Kollektiivinen surija on useimmiten nuorenpuoleinen nainen, kun taas töllistelijä on minkä tahansa ikäinen mies. Usein hän kuitenkin on keski-ikäinen oman kaveripiirinsä tietotoimisto, joka kysymättä kertoo muutenkin mielellään kaikki pitäjän tapahtumat.

Olen minäkin ollut töllistelijä. Lapsuudessani kaikki pienetkin onnettomuudet olivat suurta kansanhuvia. Paloauton ja jopa ambulanssin perään lähti kymmenittäin autoja täynnä töllistelijöitä. Kuitenkin jo ihan pienenä kunnalliskodin sikalan tulipaloa katsellessani ihmettelin, miksi olemme paikalla. Tilanne oli kaoottinen, kiljuvat siat paloivat elävältä ja yksi sika juoksi palavana ulos suolet ulkona roikkuen. Kansanjoukko huuteli neuvoja palomiehille ja jotkut sivulliset näyttivät tekevän parhaansa sotkeakseen sammutustyön organisointia.

Vappuyönä 1976 sattui liikenneonnettomuus, jossa kaksi nuorta kuoli. Seuraavana päivänä olin töllistelijöiden joukossa katsomassa onnettomuuspaikkaa. En tiedä, mitä olin sieltä hakemassa, mutta tiedän ainakin sen, mitä en olisi halunut nähdä. Autonromun ruhjoutuneessa kojelaudassa roikkui paksu tukko pitkiä, vaaleita hiuksia. Ne kuuluivat välittömästi menehtyneelle 17-vuotiaalle serkkutytölleni. Sen jälkeen en ole koskaan käynyt yhdelläkään onnettomuuspaikalla, enkä käy.

Kommentit
  1. 1

    matti vaissi sanoo

    Elettiin muistaakseni 70-,80-luvun taitetta.Olimkme matkalla Tampereelle joillekin messuille. Rautatie kulki valtatien suuntaisesti 100m:n etäisyydellä pää-tiestä.Peltoaukea Ylöjärvellä.Tasoristeys onnttomuus.Autoja ja kansaa sikinsokin:
    Pysähdyimme,nousin autosta kaappasin kameran,painuin juosten pellonpoikki kolaripaikalle.Kiitojuna suistunut raiteiltaan,oneetomuuden toinen osapuoli lentänyt kappaleina kymmeniä metrejä tunnistamattomaksi muuttunneena.Hölkkään rataa kohti Tamperetta,kunnes vastassani radanpenkalla iäkkään naisen pää,jossa beesin värinen Baskeri siististi oikeassa asennosaan,Moottoriperä raklattaa ja polttaa TRI-X:ää….Tuossakohdin tulin”tajuihini”.Minua hävetti,nolotti ja kammotti.-Se siitä.