Yleinen mielipide ja rikoslaki

Yleisen mielipiteen mukaan oikeussaleissa laki on niin kuin sen yksittäinen tuomari haluaa tulkita. Rikollista paapotaan ja hyysätään ja hän kävelee ulos nauraen pilkallisesti saatuaan minimaalisen tuomion. Yleisen mielipiteen mukaan tämä johtuu sekä lainsäädännön kehnoudesta että yleisen laillisuuslinjan haperosta noudattamisesta. Rikoslaki antaa loputtomat mahdollisuudet vedota tekijän olosuhteisiin ja saada siten tuomio mitättömän lieväksi. Koko laki on säädetty lähtien tekijän henkilöstä eikä suinkaan teosta tai uhrin asemasta.

Yleinen mielipide on merkillinen ilmiö, jonka syntymekanismi on minulle hämärän peitossa. Sen ilmenemismuodot ovat sitäkin selvempiä, sillä yleinen mielipide saa julkisuutta. Sitä lietsovat iltapäivälehdet, tyhmyyden tiivistyminä toimivat samanmielisten keskustelupalstat ja politiikassa mukana olevien tai siihen pyrkivien blogit.

Rikoslain ja kriminaalipolitiikan suhteen yleinen mielipide on enimmäkseen väärässä. Yleinen mielipide ei tunne juuri ollenkaan lakia eikä kriminaalipolitiikkaa. Se ei ole koskaan avannut oikeussalin ovea saati että olisi seuraamalla seurannut oikeudenkäyntejä, jotka pääsääntöisesti ovat julkisia. Yleinen mielipide lähtee siitä ajatuksesta. että koko oikeuslaitos ja laki ovat vain yltiövapaamielisten vasemmistolaisten ja sosiaalitanttojen temmellyskenttä, jossa pyritään rikollisen ymmärtämiseen.

Laki ei ole tekijälähtöinen. Suomen rikoslaki lähtee rikollisen teon käsitteestä, teon kuvauksesta ja siitä säädetystä rangaistuksesta. Laki on siis tekokeskeinen. Kun teko on määritelty, tutkitaan teon seuraukset ja uhrille aiheutuneet haitat. Vasta viimeiseksi, rangaistusta mitattaessa, tulee mahdollisten lieventävien ja raskauttavien asianhaarojen vuoro. Lieventävät asianhaarat eivät ole täysin vapaavalintaisia, vaan kyse on aina kokonaisarvioinnista. Raskauttavat asianhaarat on määritelty laissa ja sellaisia ovat esimerkiksi rikoksen uusiminen ja rikoksen tekeminen järjestäytyneen organisaation jäsenenä.

Rikoslaki ei ole ainakaan vasemmistolaisesti värittynyttä ja tuomarit lienevät yksi maamme konservatiivisimpia ammattikuntia. Rikoslaki on alkuperäisessä muodossaan säädetty vuonna 1889 ja ns. kokonaisuudistus 1990-luvulla piti kaikki peruslähtökohdat ennallaan. Lain sanamuodot nykyaikaistettiin, siitä karsittiin pois auttamattoman vanhentuneet asiat ja siihen lisättiin uutta, nykyajan mukanaan tuomaa lainsäädäntöä. Esimerkiksi väkivalta- ja omaisuusrikossäädökset pysyivät perusteiltaan entisellään, mutta niitä nykyaikaistettiin.

Oikeuden tuomarilla ei Suomessa ole mitään vapaata harkintavaltaa, vaan hän on tiukasti sidottu lakiin. Muuta väittävä on katsonut liikaa angloamerikkalaisen common law-ajattelun värittämiä lakisarjoja. Common Law – järjestelmä perustuu kirjoitetun lain lisäksi myös ennekkotapauksiin, ja tuomarit luovat koko ajan lisää ennakkotapauksia. Näin ei menetellä meillä.

Yleinen mielipide on yhdessä asiassa oikeassa, nimittäin uhrin aseman liian vähälle huomiolle jäämisessä. Usein rikoksen uhri tuntee olevansa itse syytettynä ja syyllistettynä, ja tätä tuntemusta on syytä pitää oikeutettuna. Uhri on hakemassa oikeutta, ei hänen oikeudenkäynnissä pidä tulla kohdelluksi ylimalkaisesti saati rikokseen myötävaikuttajana. Tämä asia olisi korjattavissa melko vähäisin lainsäädännöllisin ja ennen kaikkea asenteellisin muutoksin. Ei se vaadi koko rikoslain uudelleen kirjoittamista.

Voin hyvin kuvitella, miltä lääkäristä tuntuu väitellä puoskarin kanssa. Asioista saa ja pitää keskustella, mutta vaikeaa se on,  jos vastapuolella ei ole innolla ajamastaan asiasta perustietoja. Silti puoskareilla on ehdottoman vankka kannattajakuntansa ja yleisen mielipiteen tarjoama tuki.