Autio ja Päiviö

Topeliuksen Maamme Kirjan tarina nro 5 kertoo kuninkaan kahdesta palvelijasta, Autiosta ja Päiviöstä. Minun  ikäisilleni ja vanhemmille kertomus on tietenkin tuttu, mutta nykyiset päättäjämme ovat niin nuoria, että he eivät ole kirjaa lukeneet.

Autiolle kuningas antoi kauniin, hedelmällisen maan, jossa oli viljavat vainiot, sinertävät järvet ja komeat metsät. Päiviölle hän antoi soista erämaata. Molemmat miehet ryhtyivät työhön. Annetaanpa Topeliuksen itsensä kertoa:

”Autio ajatteli: tämä on hyvää maata; tässä tahdon rikastua, muut tulkoot sitten toimeen, miten voivat. Sitten hän kaatoi ja poltti metsät, kylvi tuhkaan siementä ja leikkasi siitä viljan toisensa perästä, kunnes oli maasta imenyt kaiken mehun. Samaten hän riisti järvet  tyhjiksi ja otti niistä kaikki kalat. Ja hänestä tuli vähäksi aikaa rikas mies, mutta kun maassa ja vedessä ei ollut enää mitään otettavaa, tuli hän köyhäksi, hänen lapsensa tulivat kerjäläisiksi ja maa jäi autioksi.”

Päiviö teki töitä hullun lailla ja sai karun maan kukoistamaan. Tarina päättyi tietenkin onnellisesti, kuten kaikki sadut aina. Julmistunut kuningas ajoi Aution häpeänalaisena pois mailtaan, mutta palkitsi Päiviön ruhtinaallisesti. Nykyisin tämä tarina päättyisi tietenkin toisella tavalla. Autio saisi vuorineuvoksen arvon ja eläisi onnellisena elämänsä loppuun asti ulkomaille siirretyllä varallisuudellaan. Päiviö saneerattaisiin tuottaviksi tekemiltään mailta työttömäksi työnhakijaksi ja hänet patistettaisiin työllisyyskoulutukseen.

Maamme Kirja ei ole enää tätä päivää eikä sitä kukaan enää luekaan. Eikä ole väliksikään, koska sadut ovat satuja. Vielä 1960-luvun kansakoulussa näitä tarinoita luettiin kuitenkin ihan vakavasti otettavina elämänohjeina. Ehkä koko kirja pitäisi kirjoittaa uudelleen vastaamaan nykyajan olosuhteita.