Ihan pihalla

Olen ennenkin sanonut, että Pohjois-Karjalan maakuntaliittoon näyttää kerääntyneen töihin pää pilvissä ja jalat ilmassa seilaavia idealisteja. He eivät näe maakunnan todellisuutta, vaan oman, ihan itse luomansa todellisuuden. Siinä Pohjois-Karjalassa ei ole mitään muuta kuin ihanaa auvoa ja rajattomia mahdollisuuksia. Rikkaus ja hyvinvointi ovat tulossa ihan justiinsa niin kuin sosialismi Punaisen viivan Topias Romppaiselle.

Maakuntaliitto käyttää kolme miljoonaa euroa markkinointikampanjaan, jonka ainoa julistus on, että Pohjois-Karjalassa on tarjolla avoimia työpaikkoja kaikille halukkaille. Tänne siis kannattaa tulla kauempaakin eikä pidä uskoa maan synkimpiä työttömyystilastoja. Pampaloon mahdollisesti avattava valtava avokaivos edistää turismia, koska kaikki turistit haluavat ehdottomasti nähdä luonnonkauniilla paikalla sijaitsevan maailman suurimman kaivannon. Siinä samalla voi nauttia kaivosalueen viereen kehittyvistä matkailu- ja luontopalveluista.

Reilu viikko sitten maakuntaliiton kehittämispäällikkö innostui valtavasti sanomalehti Karjalaisen lukijoiden ideoista. Lehden Kuuma linja pyysi ideoita maakunnan kehittämiseksi. Ehdotuksia tuli vain 20, mutta kehittämispäällikkö suorastaan villiintyi tästä idealaboratoriosta. Mitä sitten ideoitiin?

Parhaana keksintönä kehittämispäällikkö piti oman maakunnan tuotteiden suosimista, jolloin eurot ja työpaikat jäisivät omalle alueille. Hän haluaa, että koulut ja laitokset suosivat lähiruokaa hankinnoissaan. Kehittämispäällikkö ei ole tainnut koskaan kuulla kilpailulainsäädännöstä.

Toinen hyvä idea oli pohjaveden brändääminen ja myyminen Lontoon ostoskeskuksissa nimellä Carelia Spring Water. Kolille pitäisi luoda maailman hienoin ja suurin minimatkailukeskus, jossa hyödynnetään ekologista ajattelua. Pohjois-Karjalan järvet pitäisi tyhjentää roskakaloista ja jauhaa ne lemmikkieläinten ruuaksi. Tämä Carelia Pet Delicates -hanke on kuulemma sellainen, jossa voi vain voittaa.

Väkisin herää epäilys, että nämä ideat on taidettu kerätä Paiholan mielisairaalan suljetulta osastolta. Tietenkin uusia ideoita tarvitaan aina ja kaikkia ajatuksia kannattaa pohtia. Maakuntaliiton kehittämispäällikön suorastaan lapselliselta vaikuttava valtava innostus näin raakileasteella oleviin ideoihin kuitenkin raastaa minun kyynistä sieluani. Mutta jonkinasteinen lapsellisuus ja usko omiin haaveisiin lienevät pääsyvaatimuksina maakuntaliiton virkoihin.

Lupa posotella

Talvinopeusrajoitukset tulivat voimaan ja heti alkoi marmatus siitä, kuinka tarpeettomia ja huonoja ne ovat. Tiellä pitää saada posotella vähintään kesänopeuksilla ihan kelistä riippumatta. Onhan alla hyvä, kallis ja turvalliseksi tutkittu auto ja ratin takana istuu keskivertoa parempi kuljettaja, jolla lisäksi on kiire ehdottoman tärkeille asioilleen. Nopeusrajoitusten mukaan ajelevat kuppaajat, mämmijät ja nynneröijät pitäisi saada häädettyä pois oikeilla asioilla liikkuvien kiireisten ja tärkeiden oikeiden ihmisten tieltä.

Näin eduskuntavaalien alla ei ratkaisuvaihtoehtoja puutu. Liikenneministeri Anu Vehviläinen kiirehti ehdottamaan, että kaikki päätiet pitäisi varustaa kelin mukaan vaihtuvilla nopeusrajoituksilla. Ehdotuksen toteuttaminen vaatisi noin 200 miljoonan euron investoinnit elektroniseen liikenteenohjausjärjestelmään. Se raha olisi tietenkin pois teiden kunnossapidosta, joka ainakin minun mielestäni on jo nyt varsinkin pääväylien ulkopuolella melkoisen kehnosti hoidettua.

Vielä paremmaksi pisti Karjalaisen yleisönosastossa juukalainen eduskuntavaaliehdokas, taksiautoilija Jarmo A. Tolvanen (Sd). Hänen mukaansa olisi järkevää luoda halki Suomen Hangosta Utsjoelle leveitä liikenteen pääväyliä, joissa olisi riittävästi ohituskaistoja, hitaan liikenteen omia kaistoja ja levikkeitä. Ruuhkat tulisi poistaa nopean liikenteen kaistoilla ja saada liikenne virtaamaan reippaasti. Näin pitäisi tehdä siksi, että ihmiset ovat kerta kaikkiaan väsyneitä ja ärtyneitä liikenteen sujumattomuuteen ja jatkuvaan autoilijoiden kiusaamiseen ja holhoamiseen.

Tästä tuli mieleeni erään kaverini vuosia sitten miettimä liikennejärjestely, jonka mukaan kiireisille, hyvän auton omistaville, rahakkaille hyville kuljettajille pitäisi rakentaa oma tieverkko, eräänlaiset posotuskaistat.

Joka härjillä kyntää, se härjistä puhuu. Ammatikseen tien päällä liikkuja näkee varmasti liikenteen eri tavalla kuin muut. Hänen silmiinsä pistävät hidastelijat, mopoautot, raskaat ajoneuvoyhdistelmät ja muut tientukot, mutta kustannuksista ei Tolvanen maininnut sanaakaan. Ei hänen ehdotuksensa hintaa varmaan kukaan ihan äkkiä pysty laskemaankaan, mutta ainakin asfalttia saataisiin rutkasti lisää.

Minä edustan sitä noin viittä prosenttia miesautoilijoista, joka ei kuvittele olevansa keskivertoa parempi kuljettaja. Näin siitä huolimatta, että minulla on voimassaoleva henkilöauton ammattiajolupa muistona nuoruuden taksikuskikokeilusta. Minun mielestäni talvinopeusrajoitukset eivät ole kiusantekoa, vaan järjen ja turvallisuuden sanelema maltillinen ratkaisu. Kaavamaisia ne tietenkin ovat, koska kieltämättä usein talvellakin pääteillä vallitsee kesäkeli.

Talvinopeudet eivät kuitenkaan ole vain lumen ja liukkauden takia säädettyjä. Alkutalvi on pimeää, märkää ja loskaista aikaa, jolloin näkyvyys on aina huono. Hämärää kestää suunnilleen koko päivän eivätkä hyvätkään valot silloin auta mitään. Lisäksi varsinkin syksyllä hirvet liikkuvat paljon ja voivat yllättäen pompata eteen milloin tahansa.

Olosuhteiden mukaan vaihtuvat nopeusrajoitukset olisivat tietenkin hyvä ja käytännöllinen ratkaisu. Kun rahaa ei kuitenkaan riitä joka paikkaan, haluaisin senkin 200 miljoonaa käytettäväksi ihan vaikkapa sivuteiden auraamiseen. Valtaväyliä myöten ei pääse ihan kaikkialle.

Lakitietoa kouluihin

Minä en tiedä, kuinka paljon tai vähän peruskoulussa opetetaan lakiasioiden alkeita. Sen minä kuitenkin tiedän, että useimmat nuoret ja hyvin monet aikuisetkin näyttävät saaneen oppinsa amerikkalaisista elokuvista ja poliisisarjoista. Tutun poliisin mukaan on ihan tavallista, että kiinniotettavat vaativat lukemaan heille heidän oikeutensa ja tietävät olevansa oikeutettuja yhteen puheluun. Kotietsintätilanteissa vaaditaan näyttämään kotietsintälupa. TV-sarjan Taivaan tulet ensimmäisessä jaksossa uusi poliisi kävi kaupunginjohtajan luona ilmoittautumassa palvelukseen.

Tästä voi päätellä, että oppia ei ole annettu kovinkaan paljon. Suurin osa ihmisistä ei tietenkään koskaan joudu kotietsintä-, kiinniotto- tai pidätystilanteeseen, mutta ihan kansalaistaitojen kannalta olisi syytä olla edes vähän perillä lainsäädännön alkeista. Sitä paitsi nuoria tällaiset asiat kiinnostavat, joten heille olisi helppo opettaa ihan perusasioita. Kun mielenkiinto saataisiin herätettyä vaikkapa väärien luulojen korjaamisella mainitsemissani asioissa, voitaisiin opetusta laajentaa myös useimmille jossain vaiheessa eteen tuleviin tilanteisiin. Ihan ensimmäisenä tulevat mieleeni työelämän peruslainsäädännön opetus, sopimusoikeuden alkeet, avo- ja avioliiton juridiset vaikutukset ja perintöasiat.

Ei tietenkään ole tarkoitus tehdä peruskoululaisista pikku juristeja, mutta jo tiedon alkeet helpottavat kummasti tulevassa elämässä. Jokainen joutuu joskus tekemisiin erilaisten lakiasioiden kanssa. Jos tiedon alkeet ovat hallussa, on paljon helpompi etsiä apua oikeasta suunnasta.

Kun kerran aloitin yleisistä vääristä luuloista, niin korjataan niitä nyt. Suomessa ei lueta kiinniotetulle tai pidätetylle oikeuksia amerikkalaiseen tai englantilaiseen tyyliin. Kenelläkään ei ole nimenomaista oikeutta yhteen puheluun, mutta pidätetyn omaiselle tai muulle läheiselle on pidätyksestä ilmoitettava. Poliisi antaa ilman muuta myös oikeuden kutsua lakimiehen mukaan kuulusteluun.

Kiinnioton tekee yksittäinen poliisi ja se saa kestää enintään 24 tuntia. Sen jälkeen kiinniotettu on vapautettava tai pidätettävä. Pidättämisestä päättää vähintään komisarion arvoinen poliisi. Pidätys saa kestää enintään kolme vuorokautta, jonka jälkeen pidätetty on vapautettava tai vietävä tuomioistuimeen vangitsemisoikeudenkäyntiin. Kotietsinnästä päättää ilman tuomioistuimen käsittelyä pidättämiseen oikeutettu viranomainen, jos on syytä epäillä rikosta, josta ankarin rangaistus on vähintään 6 kk vankeutta. Lisää voi jokainen lukea Pakkokeinolaista.

Niin, ja se Taivaan tulet. Muuten hyvä sarja karahti kiville heti alkuunsa, sillä Suomessa ei ole kunnallisia poliisilaitoksia. Kaupunginjohtaja ei ole poliisien esimies, kuten USA:ssa usein on. Käsikirjoittajan lipsahdus, jolla yksi sarjan keskeinen henkilö saatiin kätevästi mukaan, jäi varmaan useimmilta huomaamatta. Minua se kuitenkin vähän vaivasi.

Tämän jutun ideasta kiitän fb-kaveriani Mica Raimia, jonka kanssa olen aiheesta vaihtanut ajatuksia.

Kuri kovenee

Kun tapahtuu jokin mieliä kuohuttava väkivaltarikos, purskahtavat yleisönosastot ja keskustelupalstat täyteen lain ja tuomioistuinten lepsuuden päivittelijöitä. Jotkut keskustelijat ja bloggaajat pitävät teemaa yllä koko ajan syyttäen lainsäädäädäntöä punavihermössöksi, joka ymmärtää rikollista. Ymmärryksen täydentävät tuomioistuimet, jotka silittelevät päätä ja antavat mitättömiä rangaistuksia.

Yhteistä näille aiheen kestokuluttajille on se, että he tietävät asiasta kaikkein vähiten. He eivät tunne rikoslakia, ilmeisesti eivät koskaan ole käyneet tuomioistuimessa eikä heillä ole aavistustakaan rangaistusjärjestelmän perusteista. He toimivat pelkällä tunteen palolla ja lauman myötämielisen tuen antamalla itsevarmuudella. He eivät tiedä, että viimeisen kymmenen vuoden aikana sekä laki että rangaistukset ovat ankaroituneet tuntuvasti.

Asian todistaa selvästi Oikeuspoliittisen tutkimuslaitoksen viime viikolla julkistama rikollisuuskatsaus. Koko 1990-luvulla Suomessa annettiin 70 elinkautista, mutta vuosina 2000-2008  kaksinkertainen määrä, 139 kappaletta. Ehdottomien vankeusrangaistusten pituus oli vuonna 2000 keskimäärin 7,4 kuukautta, vuonna 2008 jo 10,1 kuukautta. Vankilavuosia kertyi v. 2000 noin 4 800, mutta vuonna 2008 jo noin 5 800 eli 20 % enemmän. Samaan aikaan poliisin rikostilastot osoittavat, että rikollisuuden kokonaismäärä ei ole noussut. Vain laki ja rangaistukset ovat ankaroituneet.

Syyntakeisuusarvioinnin kriteerit ovat tiukentuneet. Vuonna 1980 kaksi kolmesta tutkitusta todettiin alentuneesti syyntakeiseksi eli kansankielellä varttihulluksi, vuonna 1990 enää puolet ja vuonna 2008 vain 20 %. Tämä kehitys pidentää henkirikoksista annettuja rangaistuksia. Niinpä taposta saa nykyisin keskimäärin 9 vuotta vankeutta, kun vuonna 1990 selvisi keskimäärin seitsemällä.

Törkeän pahoinpitelyn vähimmäisrangaistusta korotettiin kaikessa hiljaisuudessa puolesta vuodesta vuoteen. Törkeästä raiskauksesta tuomitaan keskimäärin 3,5 vuotta ehdotonta vankeutta. Huumausainerikosten rangaistus kovenee kaavamaisesti sen mukaan, mitä suuremmasta huumausaine-erästä on kysymys.

Ihan turhaan minä näitä kerron.  Lain ja oikeusjärjestelmän arvostelijat eivät tunne lakia, joten eivät he usko tilastojakaan. Heidän ajatuksensa ovat luutuneet ja he näkevät pääongelmaksi vasemmistolais-vihreän ajattelun. Tämä punavihermössö toimii heidän mielestään kahdella tavalla: Toisaalta se kiristää tavallisten kansalaisten kontrollia vaikkapa aselupien suhteen ja toisaalta ymmärtää liikaa rikollisia. He eivät voisi olla enempää väärässä.

Kontrollin kiristyminen on merkki yhteiskunnan eriarvoistumisesta. Kun tulo- ja varallisuuserot kasvavat, kontrolli kovenee ja rangaistukset ankaroituvat. Tämän on mm. professori Heikki Ylikangas todistanut useissa historiallisissa tutkimuksissaan. Hän sanoi jo 1980-luvulla, että sääty-yhteiskunta on tulossa takaisin muodossa tai toisessa. Yhteiskunnan ylin kerros laatii lait omaksi suojakseen ja turvatakseen oman elämänsä. Lain ja rangaistusten ankaroittamiskehitys kohdistuu aina siihen kansanosaan, jonka ohut yläkerros kokee mahdolliseksi uhaksi itselleen. Siinä sivussa tulee turvatuksi muidenkin etuja, mutta se ei ole päätarkoitus.

Turvattomuuden tunteen lietsominen on lisääntynyt koko ajan. Ongelmaksi nostetaan milloin mikäkin rikollisuuden laji aina sen mukaan, mistä lehdet sattuvat kirjoittamaan. Turva-alan yrittäjät kunnostautuvat turvattomuuden julistamisessa erityisen näkyvästi, koska heillä on kyseessä oman liiketoiminnan kasvattaminen. Ja hyödylliset hölmöt pitävät yllä keskustelua ihan vapaaehtoisesti.

Hiljainen ulkoistaminen

Karjalaisen yleisönosastossa eräs henkilö kertoi, että Liperin kunta on vaivihkaa ulkoistanut vanhusten kodinhoitopalvelut iltaisin. Kunnan tarjoamaa palvelua saa vain klo 7-17 välillä, muina aikoina apu on ostettava yksityiseltä yrittäjältä. Ketään ei pakoteta yksityisen palveluntarjoajan asiakkaaksi, mutta silloin on tyydyttävä tarvitsemaan apua vain virka-aikana.

Kirjoittaja epäilee, että kunnan päättäjät eivät edes tiedä tapahtuneesta kaappauksesta. Päätöstä iltakäyntien ulkoistamisesta ei nimittäin löydy sosiaali- ja terveyslautakunnan, kunnanhallituksen eikä kunnanvaltuuston pöytäkirjoista. Löytyy ainoastaan päätös myöntää palveluseteliyrittäjyys eräille yksityisille palveluntarjoajille.

Organisointi- ja kehittämispaineisiin vedoten iltaisin annettava apu on yksityistetty kyseenalaisella tavalla. Palvelun tarvitsijalle kerrotaan suoraan, että iltaisin kodinhoidosta vastaa yksityínen yritys. Kunta antaa palvelusetelin, jolla asiakas saa maksaa palvelun. Käytännössä kunta siis ostaa itse yksityisiä palveluja ilman mitään virallisia ulkoistamispäätöksiä.

Jos kirjoittajan väitteet pitävät paikkansa, niin ulkoistaminen saa yhä oudompia muotoja. Paljon mainostettu palveluseteli on yksi tehokkaimmista ulkoistamisen välineistä, jolla kunnan omaa palvelua ajetaan alas. Oudoksi asian tekee se, että yksityistäminen ujutetaan sisään vaivihkaa ilman varsinaisia päätöksiä. Tehdään päätös palveluseteliyrittäjyyden myöntämisestä ja tämä päätös sitten tulkitaan valtakirjaksi ajaa alas oma palvelutuotanto.

Yksityistäminen on poliittinen ja ideologinen valinta. Sitä mukaa kun tieto yksityistämisen kustannuksia lisäävistä vaikutuksista kasvaa, muuttuvat yksityistämispäätökset yhä verhotummiksi. Ulkoistaminen halutaan ajaa jääräpäisesti läpi, vaikka sitten juridisesti kyseenalaisin päätöksin.

Vielä kerran: yksityisen sektorin edullisuus on myytti, joka on ihan terveellä järjellä ajatellen helppo kumota. Jos kunta tuottaa omakustannushintaan saman palvelun kuin yksityinen voittoa tuottaen, niin miten joku voi edes kuvitella, että yksityinen tuottaa sen palvelun halvemmalla ja vieläpä saa siitä voittoa?

Tätä myyttiä tukee harhaanjohtava laskentatapa, jossa hallintokustannukset lasketaan tahallaan virheellisesti. Kaikessa kunnan omassa palvelutuotannossa on aina laskettu mukaan hallintokustannukset, noin 10 % palvelun kokonaissummasta. Kun jokin palvelutuotanto yksityistetään, vaikkapa nyt virka-ajan ulkopuolella tapahtuva kotipalvelu, siihen ei enää lasketa mukaan hallintokustannuksia. Näin yksityistäminen näyttää heti sen samaisen 10 % halvemmalta. Tosiasiassa kunnan hallintokustannukset eivät kuitenkaan vähene yhtään. Hallinto säilyy entisen kokoisena ja sen tehtävät saattavat jopa lisääntyä. Kunta nimittäin on vastuussa palvelun tuottamisesta, joten hallinnon on valvottava yksityisiä palveluntuottajia.

Jostain syystä hallintokustannusten tahallisella unohtamisella on saatu ja saadaan edelleen narrattua päättäjiämme uskomaan ulkoistamisen edullisuuteen.