Kakola

Akatemiatutkija Timo Harrikari ja valtiotieteen tohtori Elina Pekkarinen ennättivät vaatia tv-ohjelma Kakolan kieltämistä epäeettisenä, leimaavana ja lasten oikeuksien sopimuksen vastaisena. Kakola on kansainvälisellä formaatilla tuotettu ohjelma, jossa käsikirjoituksen mukaan suljetaan nuoria rikoksen polulle harhautuneita vankilaan. Heidän tuntojaan ja tunnelmiaan peilataan opetusmielessä.

Tutkijoiden reaktio on yliampuva ja oikeastaan kertoo vain siitä, kuinka kaukana akateemiset tutkijat ovat käytännön maailmasta. Heidän mielipiteensä luettuani minulle tuli mieleen poliittinen satiiri Ihmisten puolue, jossa yleisymmärtäjä Regina vaati Big Brotherin kieltämistä epäeettisenä. Hänen mielestään on väärin, että kehitysvammaisia suljetaan taloon ja seurataan kameralla.

Kakolaan osallistuvat nuoret ovat mukana vapaaehtoisesti. He itse ja heidän vanhempansa ovat allekirjoittaneet sopimuksen ja he pääsevät halutessaan eroon ohjelmasta milloin tahansa. Heitä ei oikeasti lukita kiven sisään ilman poispääsyn mahdollisuutta ja itse ohjelmakin on muiden tosi-tv -ohjelmien tavoin käsikirjoitettu ja näytelty. Vankila toimii pelkkänä kuvauspaikkana. Nuoret ovat enemmänkin näyttelijöitä kuin uhreja. Ihan samoilla perusteilla voitaisiin Kotikadun ja Salattujen elämien tuottajia syyttää lasten oikeuksien sopimuksen polkemisesta.

Ohjelman formaatti ei sinänsä ole kovin älykäs, mutta kuitenkin melkoisen siisti verrattuna USA:ssa tuotettuihin nuorten kurileireistä kertoviin ohjelmiin. Jos se saa jonkun osallistujan tai nuoren katsojan miettimään, millaista olisi tulla lukituksi vankilaan ihan oikeasti ilman poispääsyn mahdollisuutta, niin silloin ohjelma on täyttänyt tehtävänsä. Siinä esiintyvät nuoret saattavat jopa päätyä seuraavaksi BB-taloon tai muuhun hömppäohjelmaan, jonka jälkeen heistä tulee julkkiksia, juontajia ja laulajia. Siis kaikkea sitä, mitä nykyaikana pidetään ihanneammatteina.

Tutkijoiden mukaan Kakola on leimaava ja saattaa vahvistaa nuorten rikollista identiteettiä, siis toimia itseään toteuttavana ennusteena. Saattaapa olla niinkin, mutta tutkijoilla ei taida olla kosketuspintaa nuorten rikoksiin syyllistyneiden arkielämään. Näiden nuorten maailmankuva on usein vääristynyt ja he elävät koko ajan laillisuuden ja laittomuuden rajamailla. Monet suorastaan ihailevat rikollista elämäntapaa ja pitävät vankilaan joutumista joskus tulevaisuudessa itsestään selvänä asiana. Heidän maailmassaan arvostetaan vain voimaa ja kovia otteita; lässyttäville sosiaaliämmille nauretaan ihan avoimesti.

Ehdoton vankeusrangaistus on heille kuitenkin järkytys, jonka he ovat aavistaneet olevan tulossa, mutta johon eivät ole osanneet varautua. Moni nuori kovis murtuu täydellisesti jo tuntkintavankeuden aikana. Vankilaympäristössä särkyneen identiteetin palasista kasvaa kokoon kieroutunut persoonallisuus, jonka tie eteenpäin on surullisen usein loppuiäksi viitoitettu.

Vankilakokemusten epämiellyttävyyksillä mässäily ei ole kovin kaunista eikä minun mielestäni edes mielenkiintoista katsottavaa. Kirjoitin tämän jutun ihan vain sen takia, että olen tutustunut rikoksiin syyllistyneiden nuorten elämään. Toimin 1980 -luvun loppupuolella pääkaupunkiseudulla nuorisohuoltajana yhteensä vuoden verran. Silloisista asiakkaistani osa on kuollut ja osa vankilakierteessä. Olen kuitenkin melko varma, että ylivoimaisesti suurin osa heistä elää täysin tavallista elämää nuoruuden hölmöilyistään oppineena. Siinä työpaikassa ei ollut tapana lässyttää eikä silitellä päätä, vaan asioista puhuttiin ihan niiden oikeilla nimillä.