Kumpujen yöstä

Muutama päivä siten törmäsin taas kerran nettikeskusteluun, jossa vaadittiin kovasti suojeluskuntien perustamista. Koko juttu oli tuttua tarinaa kumpujen yöstä. Suurin osa keskustelijoista oli juuttunut myyttiseen sankarikäsitykseen koko kansan armeijasta ja pieni osa oli lukenut pelkästään sisällissodan voittajan kirjoittamaa historiaa. Objektiivista käsitystä ei ollut kenelläkään, puhumattakaan sodan hävinneen osapuolen näkemyksestä.

Eivät minua häiritse nämä historiasta tietämättömät nettihöpöttäjät, mutta saman ilmiön olen huomannut myös virallisissa perinneyhdistyksissä. Ne väittävät ihan kirkkain silmin, että organisaatio oli nykypäivän reserviläisyhdistyksiin sekä metsästys- ja urheiluseuroihin verrattava koko kansan maanpuolustusjärjestö. Siellä ei eroteltu eri yhteiskuntaluokkia.

Tämähän ei pidä paikkaansa. Suojeluskunnat olivat sodan voittajapuolen organisaatio, jolla oli selvä yhteiskunnallinen tehtävä. Väitteeni perustelen vanhalla ja pölyisellä Suojeluskunta-asetuksella, joka annettiin 2.8.1918. Sen 2 §:ssä säädettiin jäsenten kelpoisuudesta näin:

Jäseniksi suojeluskuntiin otetaan sellaisia niihin pyrkiviä miehiä, joiden uskollisuuteen laillista yhteiskuntajärjestystä kohtaan voidaan luottaa ja jotka ovat täyttäneet 17 vuotta.

Asetuksen 8 §:n mukaan aluepäälliköstä ja neljästä vuodeksi kerrallaan valitusta jäsenestä koostuva paikallisesikunta otti jäseniksi sellaisia henkilöitä, joilla oli 2 §:ssä säädetyt ominaisuudet. Käytännössä paikallisesikunnilla oli vapaa harkintavalta jäsenten hyväksymisessä. Niinpä koko maassa ei ennen helmikuuta 1940 ollut yhtään suojeluskunnan jäsentä, jolla olisi ollut sosialidemokrattisen puolueen jäsenkirja. Ammatiltaan työmiehiä oli paljonkin, mutta heidän isänmaallisuutensa oli tarkasti tutkittu.

HS-kulttuuriarkiston nettisivulla 15.2.2001 arvioidaan Kari Selénin kirjaa Sarkatakkien maa, Suojeluskunta ja yhteiskunta 1918-44 näin:

Suojeluskunnan jäsenyys oli vapaaehtoinen, mutta ovet suljettiin koko vasemmistolta. Järjestö vaali kansakuntaa jakavaa, diskriminoivaa luonnettaan talvisotaan asti, kunnes helmikuussa 1940 syntyi laiha sopu SDP:n kanssa. Silloin suojeluskuntiin liittyi tuhatkunta sosialidemokraattia.

Ja päästetään vielä ääneen todellinen asiantuntija. Suojeluskuntien paikallisesikunnissa aiemmin toiminut Valentin Soine oli Heinäveden nimismies 1931-35 ja tutki kunnallislautakunnan esimies Onni Happosen (SDP) murhaa. Pyynnöistä huolimatta hän liittyi paikalliseen suojeluskuntaan vain kannattajajäseksi. Syynä oli järjestön ilmiselvä osallisuus murhaan, vaikka esikunnan jäsenten syyllisyydestä ei koskaan saatu näyttöä. Hän kertoo Martti Issakaisen teoksessa Happosen tapaus jäsenyyden yleisistä edellytyksistä näin:

Suojeluskuntaan kuulumista pidettiin siihen aikaan aivan itsestäänselvänä velvollisuutena, ja siitä oltiin kovin ylpeitä. Vähänkään epäilyttävää miestä ei joukkoon hyväksytty. Sukulaisenkin osanotto vuoden 1918 kapinaan riitti estämään pääsyn siihen. Näin oli myös valtion palveukseen, esimerkiksi poliisitoimeen pääsyyn nähden. Kuuluminen vaikkapa vain Työväen Urheiluliittoon esti sen.

Suojeluskunnat ovat historiaa ja sinne ne kuuluvatkin. Järjestön koulutukselliset ansiot kävivät kiistatta ilmi sodissa, mutta koko kansaa se ei koskaan edustanut. Turha asiaa on muuksi väittää.

Annetaan puheenvuoro

Kultturimarxismin läpitunkemassa ilmapiirissä ei isänmaallisesti ajattelevilla äärioikeistolaisilla kuulemma ole mitään mahdollisuutta sanoa omaa mielipidettään. Tämä pakottaa turvautumaan äärimmäisiin keinoihin. Minun mielstäni jokaisen on saatava tuoda esille oma mielipiteensä, joten julkaisen eiliseen blogiini facebookissa saamani kaksi kommenttia kokonaan. Jätän kommentoijan nimen pois, mutta muuten katson oikeudekseni julkaista kommentit lupaa kysymättä. Fb-profiilini nimittäin on kaikkien katsottavissa ja kommentoitavissa.

– Asun Oslossa, eikä Norjan kulttuurimarxilainen yhteiskunta hyväksy sanaakaan islam/maahanmuuttovastaist​a keskustelua. Breivikin kaltaiset ihmiset päätyvät käsittämättömiin tekoihin, koska heille ei sallita yhteiskunnallista vaikutusmahdollisuutta. Euroopassa hyväksytään kommunistiset puolueet, vaikka ne tähtäävät totalitariseen diktatuuriin. Meillä hyväksytään islam, vaikka sen agenda on väkivaltainen diktatuuri. Äärioikeisto on jo sanana demonisoitu, joten isänmaallisille ja eurooppalaisia arvoja kannattaville ihmisille ei jää mitään laillista tapaa tuoda ajatuksiaan julkiseen keskusteluun. Suomen Persut on uskomattoman hieno ilmiö eurooppalaisessa puoluekentässä, sillä niiden kautta saa sanoa ajatuksia kuten: ”ei eeuulle””, ”ei islamille”, ”yksilönvapaudet korporaation etujen edelle”  jne. Persut ovat ilmiönä täysin ainutlaatuinen Euroopassa ja muuten mediassa täysin dissattu ja tuomittu täällä Norjassa.

Sama henkilö jatkaa:

– Kun itse olin kansakoulussa, esim. isänmaallisuus oli kunnioitettu asia. Sitä opetettiin hyvänä arvona oppilaille. Kulttuurimarxilainen diktatuuri on sen jälkeen muovannut ajatuksemme siten, että jos joku olisi nykyisin niin tyhmä, että menisi sanomaan ääneen olevansa isänmaallinen, olisi laulukuoro saman tien sormet ojossa huutamassa hänelle: ”Sika! Natsi! Rasisti!” Tämä on sitä humanistista ”suvaitsevaisuutta”.

No niin, nyt on annettu puheenvuoro. Tässä toistuu taas kerran tämä salaperäinen kulttuurimarxismin käsite, jota kukaan ei ole suostunut minulle selittämään. Itse olen tulkinnut sen tarkoittavan ainakin sen käyttäjien mielestä jotain ällöttävää kukkahattuilua, yltiösuvaitsevuutta, mamujen hyysäämistä, sosialidemokratiaa, sananvapauden rajoittamista ja kommunismia. Minua oikeasti häiritsee se, että käytetään selittämättä jotain sanaa, joka kenties käyttäjälleen on selvä, mutta jota suurin osa ihmisistä ei tunne.

Kamalinta tuossa ensimmäisessä kommentissa on väite, että Breivikin kaltaisten ihmisten hirmuteot johtuvat yhteiskunnallisten vaikutusmahdollisuuksien puutteesta. Tästä ei ole kaukana johtopäätös kiristäjän logiikasta: Jos tehdään kuten minä vaadin, niin ketään ei ammuta. Vielä pahemmalta tuntuu ajatus, että uhrit jotenkin mutkan kautta ovat itse syyllisiä, kuuluivathan he inhottuihin sosialidemokraatteihin.

Ei tämä kommentti muutenkaan vaikuta ihan itse ajatellulta. Kyllä tässä puhuu Hommafoorumi ja sen taustalla oleva Halla-ahon ajattelu ihan sananvalintoja myöten. Nyt on löydetty näyttöä siitäkin, ettei edes Halla-aho itse ole omien ajatustensa kehittelijä. Hänen taustaltaan on löydetty euroopalainen Gates of Vienna -sivusto, joka taas taitaa perustua amerikkalaiseen oikeistokristilliseen hyvän ja pahan välisen lopullisen taistelun  hehkuttamiseen.

Monen mutkan takaa siis tulevat sanat yksittäisen ihmisen suuhun.

Tuo isänmaallisuuden ylistäminen minua aina tympii. Ei isänmaallisuudessa mitään vikaa ole; omankin isänmaallisuuteni on Suomen armeija noteerannut jo 70-luvulla reservin upseerin koulutuksen arvoiseksi. Siihen aikaan muuten asiasta sai oikeasti kuulla suomeksi sanottuna sellaista vittuilua, että sanat sika, natsi ja rasisti olisivat tuntuneet melkein kehuilta. Sotahullu vähä-älyinen lahtarikusipää lienee ollut sieltä lievimmästä päästä.

Pidän luonnostani isänmaallisuuden ulkoisia ilmenemismuotoja tympeinä ja vähän lapsellisina. Tunnen vastenmielisyyttä paraateja, marssimusiikkia, kunniamerkkejä ja muuta juhlavaa pönötystä kohtaan. Niinpä en edes viitsi sanoa, mitä ajattelen nykyisista tiettyjen piirien isänmaallisuuden ilmenemismuodoista, kuten leijonariipuksista ja -tatuoinneista. Kyllä minä nekin sallin, mutta isänmaallisuus ei ole ulkoisia muotoja, vaan se on sisäistetty ajattelutapa. Sitä ei tarvitse julistaa koko ulkoisella olemuksellaan jatkuvasti. Kenelläkään ei ole yksinoikeutta isänmaallisuuden sisällön määrittelyyn.

Tähän kritiikkiin katson itselläni olevan oikeuden. Jos joku esittää epäilyksiä isänmaallisuuteni laadusta ja määrästä, niin esittäköön myös sotilaspassinsa. Katsotaan armeijan tapaan arvomerkeistä, kumpi on oikeassa.

Tästä jutusta tuli nyt tavallista pitempi ja henkilökohtaisempi, josta pahoitteluni. Pannaan tapahtunut sen piikkiin, että juttu on tämän blogini numero 500.

Asian vierestä

Päättäjämme pääsivät Norjan tapahtumien jälkeen nopeasti mielipuuhaansa eli puhumaan vankasti asian vierestä. Sama koskee tietysti mediaa ja oikeastaan vähän meitä kaikkia.

Ensin tuomittiin vihapuheet. Heti sen jälkeen tuomittiin vihapuheiden tuomitsijat sananvapauden rajoittajiksi ja seuraavaksi tietysti tuomitaan vihapuheiden tuomitisijoiden tuomitsijat. Tähän soppaan en enää lusikkaani pistä tämän jutun jälkeen.

Sananvapaudestahan tässä on kysymys. Laki on kyllä tässä asiassa hyvin selvä. Jokaisella on oikeus esittäää mielipiteensä ilman että sitä etukäteen sensuroidaan. Jälkikäteen jokainen on vastuussa omista puheistaan.

Tasa-arvovaltuutettu Eva Biaudet ja ulkoministeri Erkki Tuomioja esittivät, että myös sosiaalisessa mediassa tulisi sallia mielipiteiden esittäminen vain omalla nimellä. Tämä sanomalehtien vanha käytäntö ei vaikuta kohtuuttomalta, koska jo pelkkä nimen oleminen toimituksen tiedossa pistää miettimään kielenkäyttöä. Jokainen tietää, että ihmisjoukon keskeltä on helppo möläyttää mitä tahansa, jos kukaan ei pysty tunnistamaan huutelijaa.

Tämä oli tietysti nimettömien kirjoittajien mukaan kukkahattutädin ja vanhan sosialistihipin vaatimaa sananvapauden rajoittamista ja ihmisten kontrollia. Timo Soinin mielipidettä odotettiin kovasti ja se olikin hyvin selvä:

”On aina luihuilua esittää nimimerkin suojasta kovia mielipiteitä. Jos on mielipiteitä, niin voi nimellään seistä niiden takana.” Eipä tähän ole mitään lisättävää.

Toinen keskustelun johtava teema on aselain kiristäminen. En minäkään ole aseiden erikoisasiantuntija, mutta silti tiedän asiasta näköjään enemmän kuin johtavat keskustelijat. He kun eivät erota itselataavaa asetta sarjatuliaseesta tai edes pistoolia revolverista. Jos aikoo rukata uusiksi ampuma-aselakia, niin olisi kohtuullista tuntea edes nykyisin voimassaoleva laki.

Minun puolestani saavat muuttaa lain mieleisekseen, mutta pitäisi kuitenkin ottaa huomioon maamme kymmenettuhannet kelpo ihmiset, jotka metsästävät tai muuten vain aseita harrastavat. Turha heidän elämäänsä on liikaa hankaloittaa.

Tämä kaikki on juuri sitä asian vierestä puhumista, johon itsekin syyllityn parasta aikaa. Pitäisi varmaan miettiä vähän perusteellisemmin, mistä vihapuheet pohjimmiltaan kumpuavat. Eivät ne ole peräisin jostain omituisesta yleiseurooppalaisesta vasta-jihad liikkeestä, josta ainakaan minä en ennen toissapäivää ollut edes kuullut. Saattavat ne olla sieltä peräisin siinä mielessä, että puheiden alullepanijat tuntevat tämän liikkeen. Tavallinen kansalainen ei varmasti tunne, joten hänen epämääräinen suuttumuksensa tulee jostain muualta.

Yhteiskunnan eriarvoistumisesta se johtuu. Rikkaille on vuosikausia annettu lisää ja köyhiltä otettu pois. Jokuhan tähän on syyllinen, mutta se ei ole se islaminuskoinen maahanmuuttaja. Kun leipäjonossa seisovalle sanotaan, että nuo ne vaan ajelevat sossun kustantamilla autoilla, niin hän saattaa sen uskoa. Ihan vain sen takia, että jonkun on oltava syyllinen eikä sitä oikeaa syyllistä jaksa ruveta miettimään.

En minä nyt osaa tämän syvällisemmin asiaa selittää. Yritän kuitenkin jatkossa jättää asian vierestä puhumisen niille, joille siitä palkkaakin maksetaan.