Yli- ja alimitoitusta

Neljäkymmentä kypärin ja kommandopipoin varustautunutta poliisia kävi häätämässä kolmekymmentä laittomasti majoittunutta kerjäläistä pois Kalasatamasta. Virka-apupyyntö tuli Helsingin kaupungilta. Sama hippaleikki jatkui vielä Senaatintorilla iltamyöhään.

Miettiipä asiaa miten päin tahansa, niin operaatio vaikuttaa ylimitoitetulta. Poliisi valittaa aina resurssipulaa, olipa kysymys rikosten selvittämisestä tai rattijuoppojen ratsaamisesta. Aina kuullaan sama valitus: Ei ole resursseja, määrärahat pienenevät. Nyt ei ollut resurssipulasta tietoa, eikä ole yleensä silloinkaan, kun on kysymys vaikkapa laillisesti järjestettyjen mielenosoitusten valvonnasta. Jämerät melakkapoliisit ilmestyvät paikalle kuin maasta polkaisten.

Yleensä ottaen olen poliisin toiminnan puolustaja. Nyt mieleeni alkaa kuitenkin hiipiä epäilys, että kyseessä oli johtamisen ja kenttätoiminnan harjoitus. Naisten ja lasten häätämiseen ei tarvita näin suurta koneistoa, mutta suurten väkijoukkojen hallintaan tarvitaan. Itse en usko suomalaisten köyhien rupeavan mellakoimaan Lontoon malliin, mutta poliisi harjoitellee kaiken varalle.

Tiedotusvälineet puolestaan sulkivat silmänsä koko tapahtumalta. Esimerkiksi Ylen uutisissa ei koko päivän ja illan aikana mainittu asiasta sanallakaan. Kyllä romanikerjäläisistä on muulloin puhuttu, mutta nyt asia ei kiinnostanut tippaakaan. Ehkä Ylen toimittajat ja kuvausryhmät eivät halunneet lähteä ulos sateeseen tai ehkä johto ei pitänyt uutisointia tarpeellisena. Kerjäläiset ylittävät uutiskynnyksen vain silloin, kun ovat häiriöksi.

Helsingin kaupungilla on ollut kovasti yritystä ratkaista ongelmaa, mutta tulokset eivät ole olleet kehuttavia. Viime syksynä virkamiestyöryhmä kävi Romaniassa kerjäläisten lähtöpaikassa tutkimassa tilannetta, mutta koko touhu meni ainakin uutisoinnin perusteella juopotteluksi. Sen selvittämiseen kului aikaa ja energiaa enemmän kuin ongelmankartoitukseen, jos nyt yleensä kartoitukseen asti päästiinkään.

Anna Kontula vertasi tänään kirjoituksessaan kerjäläisongelmaa osuvasti ikiliikkujaan. Yhtä hyvin sitä voisi verrata vaikkapa flipperiin, jossa pallo antureihin osuessaan kimpoilee arvaamattomasti, kunnes viimein luiskahtaa takaisin lähtöpisteeseen. Sitten peli alkaa alusta.

Kontulalla oli myös inhimillisen tuntuinen ehdotus ongelman ratkaisemiseksi. Ei kerjäläisillä ole varaa majoittua Rastilan leirintäalueelle, mutta jonnekin muuanne saattaisi olla. Parempi vaikka jokin tyhjä koulu kuin syksyinen vesisade. Kerjäläiset tulevat joka tapauksessa joka kevät, koska EU-maiden kansalaisina heillä on liikkumisvapaus.

En minä vähättele ongelmaa enkä väitä, etteikö toiminta olisi osin organisoitua ihmisten hyväksikäyttöä. Köyhyys teettää kaikenlaista. Helsingin kaupunki ei vain näytä ottaneen asiaa ihan tosissaan odotellessaan turhaan eduskunnan kieltävän kerjäämisen lailla. Kun kieltoa ei tullutkaan, otettiin järeät aseet käyttöön.

Uusliberalistin omatunto

Vapauden ja sosialismin eroista käytetään usein pikajuoksuvertausta. Vapaus on sitä että kaikki lähtevät lähtöviivalta, sosialismi taas on sitä että kaikki tulevat samaan aikaan maaliin. Samaa vertausta käyttäen mahdollisuuksien tasa-arvo on sitä että kaikki talutetaan puoliväliin jottei maaliviivalle syntyisi liikaa eroja, jotta ei tarvitse kadehtia.

Aito tasa-arvoinen vapaus on sitä että me kaikki tulemme tähän maailmaan alasti ja samasta paikasta, jotkut tosin keisarinleikkauksella. Riittää että tarjotaan kaikille oikeus elämään, vapauteen ja omaisuuteen.

Näin kirjoittaa kokoomusnuori, neljättä vuottaan Hankenilla rahoitusta opiskeleva uusliberalisti Saul Schubak blogissaan. Hän on syvällisen pohdinnan tuloksena oivaltanut, että kaikki häntä itseään köyhemmät ovat sosialisteja ja sosialismi taas perustuu kateuteen. Hänen koko kirjoituksensa voitte lukea täältä:81526-sosialismin-syvimmasta-olemuksesta

Schubak kertoo arvojensa olevan isänmaa ja vapaus. Tyypillisen uusliberalistin tapaan hän ajattelee, että isänmaan tehtävä on ainoastaan turvata hänelle ja hänenlaisilleen täydellinen vapaus kahmia omaisuutta. Mitään velvollisuuksia heillä itsellään ei tietenkään ole, ei edes veronmaksuvelvollisuutta. Isänmaa toimii jollain salaperäisellä tavalla automaattisesti, kunhan vain vallitsee täydellinen markkinoiden vapaus.

Verottaminen on tietenkin sosialismia ja sosialismi perustuu kateuteen, kuten Schubak omien sanojensa mukaan asiaa kauan pohdittuaan päättelee. Pikajuoksuvertaus paljastaa kuitenkin hänen ajattelunsa hataruuden. Jotta vertaus toimisi, se edellyttäisi ainakin perintöveron nostamista sataan prosenttiin, kuten eräs fb-kaverini osuvasti totesi. Vasta silloin kaikki samasta paikasta alasti maailmaan tulleet olisivat oikeasti samalla lähtöviivalla.

Tässä meillä on taas kerran yksi uusliberalistinuori, jonka yhteiskunnallinen pohdiskelu rajoittuu tiukasti oman aseman ja omien tavoitteiden puolusteluun. Viholliskuva on suorastaan lapsellisen yksinkertainen. Mikään ei ole niin helppoa kuin leimata eri mieltä olevat kateellisiksi. Nämä kaverit eivät koskaan kerro, miten hemmetissä he luulevat yhteiskunnan oikein toimivan, jos kaikilla on vain rajoittamattomia vapauksia.

Heidän maailmassaan jokainen pitää ja syö oman saaliinsa. Heidän ”kateelliset” vihollisensa taas ajattelevat, että ihan vastavuoroisuudenkin toivossa kannattaa pitää myös heikompisaattoiset mukana. Ei kaikkien tarvitse tulla samaan aikaan maaliin, mutta jokainen pitäisi auttaa edes sinne asti.

Tällaisten asioiden ajatteleminen osoittaa, että Schubakilla on jonkinlainen omantunnon itu. Se näyttää kuitenkin  olevan hyvää vauhtia näivettymässä, jolloin hän vapautuu joutavista mietteistä. Kun katsoo vaikkapa Björn Wahlroosin omahyväisen itserakasta olemusta, näkee uusliberalistin tulevaisuudenkuvan. Sitä ei hetkauta satojen ihmisten irtisanominen osakkeiden arvon nostamiseksi.

Näin tietysti vain sillä edellytyksellä, että kaikki sujuu hyvin. Muussa tapauksessa uusliberalismin taudista saattaa vaikka parantua.

Yksityistämisen uskonto

Yksityinen sektori pystyy hoitamaan kaiken kuntien palvelutuotannon, jolloin kuntien työntekijät jäävät tarpeettomiksi ja syntyy säästöjä. Näin kunta lopulta ulkoistaa koko olemassaolonsa perustan ja sisällön, mutta sisällön katoaminen on kansantaloudellisesti edullista. Jäljelle jäävät kuoret hoitavat kuitenkin veronmaksajien rahojen siirtämisen yksityisille palveluntuottajille.

Keskuskauppakamarin pääekonomisti Maarit Lindström ei kirjoittanut näin päivän Helsingin Sanomien yleisönosastossa. Hän sanoi saman asian kolmen palstan mittaisessa konsulttikielisessä kirjoituksessaan.

Hänen mukaansa on tärkeää, että hallinnon uudistamisen ohella politiikalla edistetään myös monipuolisia palvelujen tuottamistapoja ja hyödynnetään yritysten ja kilpailun mukanaan tuomia tehokkuusetuja. Laatu ei kärsi, kun palvelun asiakastarpeet on huolella määritelty. Kuntalaisten vahvempi rooli asiakkaina tuo palveluihin lähikontrollia ja avaa uusia markkinoita pk-yrityksille. Markkinoiden laajempi avaaminen yksityisille on tärkeä alueiden kilpailukykyä ja elinvoimaisuutta lisäävä tekijä.

Teksti on samaa ympäripyöreää hölynpölyä, jota kuntien päättäjille on tuputettu jo vuosia. Löytyy siitä kuitenkin se todellinen syy vuodatukseen. Kuntayhteisöjen palvelutuotanto vastaa noin 14 prosenttia Suomen kokonaistuotannosta ja työllistää lähes viidenneksen kaikista työntekijöistä. Tähän pottiin pitäisi yksityisen sektorin ehdottomasti päästä käsiksi.

Yksityisen sektorin tehokkuudesta ja laadusta voin kertoa oikein hyvän esimerkin. Kotikuntani yksityisti reilu vuosi sitten koko terveydenhoidon yhdelle maan suurimmista toimijoista. Pk-yrityksillä ei tietenkään ollut mitään mahdollisuuksia menestyä kilpailussa, kuten ei yleensäkään ole. Alle vuodessa selvisi, että ainoa yrityksen toimiva osa oli laskutus. Kaikki sovitut palvelut olivat ihan mitä sattui. Kunta purki sopimuksen seitsemän kuukauden kärsimyksen jälkeen ja jatkaa nyt käräjöintiä ties kuinka kauan. Palvelut tilattiin pikavauhtia toiselta suurelta toimijalta.

Kukaan näistä yksityistämisuskovaisista ei ole koskaan pystynyt vastaamaan yksinkertaisiin kysymyksiin. Heidän mukaansa julkinen sektori on automaattisesti kelvoton toimimaan millään alalla. Kuitenkaan he eivät pysty selittämään, miten saman toiminnan järjestäminen voittoa tuottavana yritystoimintana voisi olla halvempaa kuin voittoa tuottamattomana julkisena palveluna. Jokaisen yrityksen tarkoitus on jo lain mukaan tuottaa voittoa osakkeenomistajilleen.

Fanaattisten uskovaisten kanssa ei voi keskustella, koska he vastaavat kysymyksiin uskonkappaleilla. Yksityistäjien uskonkappale on, että julkisen sektorin tarkoitus on siirtää verovaroja yksityisille toimijoille, koska asia on näin.

Asennevammoja

Henkilön toimeentulotukea alennettiin 20 % työvoimapoliittisesta koulutuksesta kieltäytymisen takia. Tuen alentamisen yhteydessä ei laadittu lain edellyttämää suunnitelmaa itsenäisen selviytymisen edistämiseksi. Tällä perusteella sosiaalityöntekijän päätöksestä tehtiin oikaisuvaatimus kunnan sosiaalilautakunnalle. Lautakunnalle antamassaan vastineessa sosiaalityöntekijä ei maininnut sanallakaan valitusperustetta eli tätä suunnitelman puuttumista.

Sen sijaan hän kirjoitti, että hakijan käytös oli ylimielistä ja muutenkin epämiellyttävää. Lautakunta hylkäsi oikaisuvaatimuksen sosiaalityöntekijän lausunnon perusteella, siis ottamatta mitään kantaa valitusperusteeseen. Hallinto-oikeus kumosi lautakunnan päätöksen.

Tämä noin viiden vuoden takainen tositapaus tuli mieleeni luettuani tutkimuksesta, jonka mukaan sosiaalietuuksia eivät hae niitä eniten tarvitsevat. Syynä on hakemisen monimutkainen byrokratia, leimautumisen pelko ja ihan yleinen tietämättömyys. Yhtenä syynä on varmasti myös kuvatun kaltainen asenneongelma. Liian usein sosiaalityöntekijät kokevat asiakkaan vastapuoleksi, jota vastaan on taisteltava kaikin keinoin.

Yksi käytetyimmistä keinoista lienee tietojen suoranainen pimittäminen. Hakijan on itse tiedettävä, mitä hän on hakemassa ja mihin hän on oikeutettu. Jos hakija sitten sattuu olemaan tietoinen oikeuksistaan, hänet leimataan röyhkeäksi ja ylimieliseksi. Sellaiselle pitää vähän opettaa nöyryyttä.

Viranomaisella on yleinen neuvontavelvollisuus, mutta se tuntuu usein unohtuvan. Apua pitäisi saada yleisen viranomaisneuvonnan lisäksi myös sosiaaliasiamiehiltä, mutta he ovat ylityöllistettyjä muutenkin. Lisäksi heitä on liian vähän, eikä heidän olemassaolostaan edes tiedetä. Siitäkään kun ei asiakkaille kerrota.

Eivät läheskään kaikki sosiaalityöntekijät ole lähtökohtaisesti asiakasta vastaan. Yleensä ottaen he ovat ammattitaitoista väkeä, jolla on vain liikaa työtä. Yhdelle asiakkaalle ei ole riittävästi aikaa, vaan varsinkin toimeentulotukipäätöksiä joudutaan tekemään liukuhihnalla. Työn stressaavuutta ei saisi kuitenkaan purkaa asiakkaisiin.

Tässä esimerkkitapauksessani vikaa oli kieltämättä myös asiakkaan käytöksessä. Viranomaisen pitäisi kuitenkin säilyttää aina ammattimainen asenne eikä sekoittaa mukaan henkilökohtaisia tuntemuksiaan. Varsinkin sosiaalitoimen asiakkaalta on siedettävä myös vähän huonompaa käytöstä, kunhan  vain kukaan ei tunne turvallisuuttaan uhatuksi. Tietoisuus omista etuuksista ei kuitenkaan ole röyhkeyttä.

Yleensä joku kommentoija epäilee minun aina näissä jutuissa kirjoittavan itsestäni. Ei, tuo asiakas en ollut minä, mutta satun muuten tuntemaan tämän tapauksen.

Reilusti kotiinpäin

Yleensä kotiinpäinvetoa eli siltarumpupolitiikkaa pidetään keskustan helmasyntinä, mutta kyllä kokoomusministerit panevat paremmaksi. He tekevät sen vieläpä niin  huonoin perusteluin, että ne perustelut olisi viisainta jättää kokonaan kertomatta. Kannattaisi vain sanoa suoraan, että satun itse olemaan siitä vaalipiiristä, joten tietysti ajan oman alueen etuja.

Anne Holmlundin hätäkeskusuudistus on vielä tuoreessa muistissa. Nyt maa- ja metsätalousministeri Jari Koskinen esittää uuden Metsäkeskuksen paikaksi Lahtea. Tähän asti ainakin Itä-Suomessa on oletettu sijoituspaikan olevan joko Joensuu tai Kuopio. Perustelut olisivat harvinaisen loogiset: täällähän metsätkin ovat ja molemmat ovat kehittyviä yliopistokaupunkeja, oman alueensa ehdottomia keskuksia.

Koskinen perustelee esitystään mm. 15-20 henkilön siirtymisellä Helsingissä sijaitsevasta Tapiosta uuden Metsäkeskuksen palvelukseen. Heidän työmatkansa tietysti on heille itselleen tärkeä asia, mutta ei sen pitäisi olla mikään peruste koko toiminnan sijoituspaikalle. Heille on kuitenkin taattu jokin muu työpaikka, joten mitään muuttamispakkoa heille ei asetettaisi.

Sijoittumista perustellaan tietenkin myös sillä, että Lahti on Helsingin lähellä. Näin se tarjoaa parhaat liikenneyhteydet ja sijainti minimoi matkakustannukset ja henkilöstön ajankäytön matkustamiseen. Kaiken pitää siis olla lyhyen matkan päässä Helsingistä, koska periferiassa ei edes internetin aikakaudella voi elää ja työskennellä.

Kaikkein ontuvin perustelu on, että ”metsä- ja puutalous on Lahden ympäristössä monipuolista ja erityisesti mekaaninen puunjalostus- ja huonekaluteollisuus ovat alueen vahvoja toimijoita”. Askon huonekaluteollisuus on ilmeisesti ministerin mielestä metsäkeskuslaitoksen tehtävien keskeisin osa. No, miksei, tehdäänhän huonekaluja puustakin.

Minulle Metsäkeskuksen sijainti on samantekevää, mutta koko Itä-Suomelle se ei ole. Nyt asia lähtee alueellistamisen koordinaatiotyöryhmän lausunnolle ja lopullisen päätöksen tekee valtioneuvosto. Sitä ennen Koskinen voisi muuttaa perustelunsa vähän rehellisemmiksi ja sanoa, että alueellistaminen on pelkkää lupausta eikä mitään antia.

Kun vedetään kotiinpäin, olisi reilua sanoa se suoraan.