Kansanedustaja ja syrjintäkielto

Kansanedustaja Mika Niikon mielestä työnantajan tulisi tietää työntekijän seksuaalinen suuntautuminen. ”Jos tuo niitä omia arvojaan esiin työssään tai jos arvot ovat ristiriidassa yhdessä sovittujen pelisääntöjen kanssa, niin täytyy katsoa, että työpaikan arvot tulevat toteutumaan”, hän sanoo.

Niinpä niin. Kansanedustaja ei ymmärrä, että lain mukaan seksuaalinen suuntautuminen ei ole mikään arvo tai vakaumus. Se on mainittu omana kohtanaan Työsopimuslain syrijintäkieltoa koskevassa 2 luvun 2 §:ssä. Laitetaan nyt selvyyden vuoksi koko ensimmäisen momentin ensimmäinen lause näkyville:

Työnantaja ei saa ilman hyväksyttävää perustetta asettaa työntekijöitä eri asemaan iän, terveydentilan, vammaisuuden, kansallisen tai etnisen alkuperän, kansalaisuuden, sukupuolisen suuntautumisen, kielen, uskonnon, mielipiteen, vakaumuksen, perhesuhteiden, ammattiyhdistystoiminnan, poliittisen toiminnan tai muun näihin verrattavan seikan vuoksi.

Saman pykälän 4 momentin mukaan tätä sovelletaan myös työhönotossa. Näitä asioita ei saa edes kysyä, koska pelkkä kysyminen koskee henkilökohtaista ja henkilöön käyvää tietoa. Papilta voidaan kyllä kysyä hänen uskonnollisen vakaumuksensa perään, koska papin tehtävä on julistuksellinen. Sen sijaan hänen seksuaalista suuntautumistaan ei voida kysyä.

Niikon vakaumukseen kuuluu hänen omien sanojensa mukaan suvaitsevaisuus, mutta se ei tarkoita sitä, että ihan kaikkea suvaittaisiin. Hän siis sanoo suunnilleen, että suvaitsee kaikkia, mutta pidättää itselleen oikeuden olla suvaitsematta kaikkia niitä, jotka eivät ajattele samalla tavalla kuin hän itse. Niikon henkilökuvaa hahmotellaan täällä:84481-case-niikko-homorekisterin-taustavoima

Tuosta siteeraamastani lainkohdasta saisi aikaan monta juttua. Jokainen työhaastatteluissa käynyt tietää, että lakia rikotaan surutta. Sukupuolista suuntausta kysyttäneen sentään melko harvoin, mutta noita muita kiellettyjä asioita kysytään ihan yleisesti. Työnhakijalla on oikeus olla vastaamatta, mutta luultavasti siitä työpaikasta on kieltäytymisen jälkeen turha haaveilla.

Takavuosina olin erään pienen kunnan koko kunnanvaltuuston haastateltavana hakiessani hallintojohtajan virkaa. Eräs miespuolinen valtuutettu kysyi, olenko homoseksuaali, kun vielä liki viisikymppisenä olen poikamies. Sanoin kysymyksen olevan laiton, mutta vastasin että en ole, ja vaikka olisinkin, niin tuskinpa Te vastaisitte minun makuani. Jostain syystä minua ei valittu virkaan.

Vapaaehtoinen pakko

Eilen eduskunnan välikysymyskeskustelussa puhe painottui vähän liikaa kuntauudistuksen pakkoon tai vapaaehtoisuuteen. Opposition mielestä hallitus pakottaa kuntia yhteen, mutta hallituksen mukaan tällaista ei kukaan ole sanonut.

Tämä keskustelu oli oikeastaan odotettavissa joka tapauksessa. Lisää eväitä siihen on kesän mittaan antanut  kuntaministeri Henna Virkkunen puheillaan valtion vakavasta ohjauksesta ja perälaudasta. Hän on sanonut painokkaasti, että kuntauudistus toteutetaan tämän hallituskauden aikana. Kaikki esteet raivataan pois ja valtionosuuksien kautta yhdistäminen tehdään kannustavaksi. Kyllä tällaiset puheet on helppo tulkita pakottamiseksi.

Pakko tai ei, niin kuntarajat tulevat muuttumaan. Minä en ole yksiselitteisesti asian puolesta enkä sitä vastaan. Tärkeintä on, että kunnat itsekin saavat sanoa sanottavansa ja niitä myös kuunnellaan. Kuntien yhdistämisen vastustajilla on kuitenkin joitain ihan huomionarvoisia perusteluja.

Yleensä väitetään, että suuret kunnat ovat tehokkaampia ja taloudellisesti kannattavampia. Tämä ei tutkimusten mukaan pidä paikkaansa. Kaikkein tehottomimpia ovat suuret ja pienet kunnat, mutta 20 000 – 40 000 asukaan kunnat toimivat parhaiten. Pieneillä kunnilla on taloudellisia vaikeuksia järjestää toimintaansa ja suuriin kertyy päällekkäisiä organisaatioita.

Ihan terveellinen on myös epäily pyrkimyksestä palvelujen yksityistämiseen. Suurten kuntien suuret yksiköt kiinnostavat yksityisiä toimijoita enemmän kuin pieni terveyskeskus. Yksityistäminen ei voi tulla kuntauudistuksen luonnollisena sivutuotteena, vaan se vaatii selkeän päätöksen. Se on puhtaasti poliittinen ja ideologinen valinta eikä talouden sanelema ratkaisu.

Uudistusten vastustajia syytetään myös tarrautumisesta nostalgiaan ja kunnanvaakunoihin. Tällaistakin henkeä on ilmassa, mutta poliitikot jos ketkä tietävät kyllä, miten suuri merkitys politiikassa yleensä on tunteilla.

Palvelutuotannosta tässä kuitenkin on oltava kysymys. Seinät ja organisaatiot eivät ole itseisarvoja, vaan pelkkiä välineitä. Yhdistäminen ei tähän asti ole aina sujunut erityisen hyvin. Jatkuvasti saa lukea vaikkapa Joensuuhun liittyneiden kuntien palvelutuotannon alasajosta. Palvelut keskittyvät kaupunkiin ja syrjäkylät jäävät lapsipuolen asemaan.

Kuntarajat ovat peräisin hevospelien ajalta, mutta nykyisin monet peruspalvelut pitää oikeastaan saada rollaattorimatkan päästä. Kunnan koolla ja nimellä ei siinä asiassa ole mitään merkitystä.

Sattuipa sopivasti

Eduskunta aloittaa tänään velkakriisiäänestykset. Päätettäväksi tulee väliaikaisen vakausmekanismin (ERVV) vakiinnuttaminen, joka tarvitaan erillisen Euroopan vakausmekanismin (EVM) laillisuuspohjaksi. Lisäksi muutoksilla ERVV-puitesopimukseen mahdollistetaan kolme uutta tukimuotoa: ennalta ehkäisevä tuki, valtion lainoittaminen pankkien pääomittamiseksi ja valtioiden joukkovelkakirjojen ostot jälkimarkkinoilta.

En edes teeskentele ymmärtäväni näitä asioita täysin. Ymmärrän kuitenkin sen verran, että kaikki hallituksen esitykset menevät läpi ja että se tulee kalliiksi suomalaisille.

Sen sijaan ymmärrän täysin tänään julkistetun lakialoitteen tasa-arvoisen avioliittolain säätämiseksi. Tarkoituksena on sallia samaa sukupuolta olevien avioliitto ja aloitteen ensimmäisten allekirjoittajien lista on näyttävä: Alexander Stubb, Jutta Urpilainen, Paavo Arhinmäki, Ville Niinistö ja Stefan Wallin.

Ymmärrän oikein hyvin senkin, miksi lakialoite julkistettiin juuri tänään. Arvatkaapa huviksenne, uutisoidaanko näyttävämmin velkakriisiäänestyksistä vai tästä lakialoitteesta. Lakialoite tulee nousemaan uutisten pääaiheeksi, koska siitä asiasta jokainen ymmärtää jotain ja useimmilla on siitä mielipide.

Tämä on ihan alkeellista psykologiaa, jota käytetään jatkuvasti. Kansan huomio kiinnitetään muuanne ja savuverhon suojissa tehdään tärkeitä päätöksiä. Ei velkakriisiä salaa yritetäkään käsitellä, mutta ainakin iso osa kansasta keskittyy joko puolustamaan tai vastustamaan uudenlaisia avioliittoja niin innokkaasti, että rahojen katoaminen on sen rinnalla pikkuseikka.  Ja ovathan nämä kummalliset EVM:t ja ERVV:t niin pahuksen vaikeitakin.

Pelkän lakialoitteen näyttävä julkistaminen juuri nyt on läpinäkyvä hämäysyritys ihan senkin takia, että se on vasta aloite. Nimekkäiden allekirjoittajien jälkeen ruvetaan keräämään lisää nimiä ja käsittelyyn laki tulee vasta joskus hamassa tulevaisuudessa.

Jos nyt joku sattuisi olemaan kiinnostunut minun mielipiteestäni lakialoitteesta, niin kerrotaan: Minulle on aivan samantekevää, kuka menee naimisiin ja kenen kanssa. Enemmän kiinnostaa tietää, minne Suomen rahat katoavat.

Eilen kerrottiin pankkikorttivarkaiden uudesta kikasta. He pudottavat viiden euron setelin automaatin käyttäjän jalkoihin ja koputtavat olkapäälle. Kun uhri kumartuu nostamaan seteliä, nappaavat varkaat kortin ja juoksevat tiehensä. Sama toimii politiikassakin.

Sananvapauksia

Liperiläinen perussuomalainen vaikuttaja julkaisee verkkolehteä nimeltään liperinuutiset.fi. Uutisia julkaisussa ei varsinaisesti ole, mutta sitäkin suorempia hyökkäyksiä kunnan ylintä virkamiesjohtoa vastaan riittää. Kirjoittelu on suorastaan raivokasta, kuten itse voitte todeta täältä laittomuudet.aspx

Nyt kunnan johto on saanut asiasta tarpeekseen ja palkannut asianajajan hoitamaan tapausta. Poliisille on tehty rikosilmoitus, mutta ainakin päivän Karjalaisen perusteella asianajaja on lähtenyt liikkeelle juridisesti oudosta näkökulmasta.

Hän sanoo näin: ”Kyse ei ole yksittäisistä väitteistä. Pikemminkin on kyse kokonaisuudesta, jota liperinuutiset.fi -verkkolehdessä on talvesta asti kirjoitettu. Teksteissä ei voi enää olla kysymys yksityisen henkilön ajattelemattomuudessa kirjoitetuista kirjoituksista, vaan ennakkoon harkituista ja tarkoituksella tehdyistä teoista.” Asianajaja siis aikoo käydä oikeutta julkaisun yleissävyä vastaan.

Eihän se näin mene. Jos joku kirjoittaa yleissävyltään ikävästi tai vaikkapa peräti kelvottoman huonosti, niin ei häntä siitä voida oikeuteen haastaa. Rikos vaatii selvästi yksilöidyn ja toteennäytetyn teon. Kunnianloukkausjutussa on selvästi osoitettava, mikä teksti ja miltä osin täyttää kunnianloukkauksen tunnusmerkistön.

Kun kirjoittaja puhuu yleisellä tasolla kunnan virkamiesten valehtelusta, tuhlaamisesta ja rilutteluretkistä, ei kyseessä ole varsinaisesti kunnianloukkaus. Se on vain kirjoitusten yleinen sävy, josta ei voi käydä käräjiä muualla kuin huoltoaseman kahvion ukkoporukassa.

Kun verkkolehti kirjoittaa väärinkäytöksistä, korruptiosta, kavalluksesta ja pöytäkirjan väärentämisestä tapaukset yksilöiden mutta perustelematta, ollaan jo vaarallisilla vesillä. Henkilön syyttäminen rikollisesta toiminnasta menee jo yleensä kunnianloukkauksen puolelle.

En tiedä, mikä saa kirjoittamaan tällaisella tyylillä. Ihan noista samoista asioista voisi kirjoittaa myös joutumatta leivättömän pöydän ääreen. Ei siihen tarvittaisi mitään muuta kuin väitteiden perusteleminen. Jos väitteet ovat todenmukaisia, ovat virkamiehet vaikeuksissa. Jos jutut on kirjoitettu ilman näyttöä ja todisteita, on kirjoittaja vaikeuksissa.

Erikoinen oli myös Lahden Vihreiden puheenjohtajan nyt jo poistettu blogikirjoitus Uudessa Suomessa. Hän purki omia turhautumiaan oikeuslaitokseen suosittelemalla väkivaltaa tuomioistuinten virkamiehiä vastaan. ”Viranomaisten ja tuomiostuintuomareiden laiton virkatoiminta oikeuttaa väkivallan heitä kohtaan. Tarvitaan väkivaltaa ja väkivallan uhkaa kansalaisten taholta sekä tuomioistuimia että moninaisia viranomaisinstansseja kohtaan”, hän julisti.

Jos tällaista kirjoittaa, niin ei pidä ihmetellä poliisien vierailua. Löysin ihan äkkiä vilkaisten kolmekin erillistä lainkohtaa, joita tähän tapaukseen voitaisiin soveltaa. Tuomioistuinlaitos on tarkka itseensä kohdistuvista rikoksista, koska juuri tuomioistuimet valvovat yhteiskunnan lainmukaisuutta. Hyökkäys tai sen uhka tuomioistuinta vastaan kohdistuu koko oikeusjärjestelmään. Näin on kaikkialla maailmassa, ihan poikkeuksetta. Kaikkialla pelkkä asiaton esiintyminen oikeudessa on rangaistavaa.

Sananvapaus on vaikea laji. Jokainen saa sanoa mitä tahansa kenenkään sitä ennalta estämättä, mutta seurauksista pitää olla valmis vastaamaan.

Haudattu oikeusvaltio

Ennen jokaisella oli rajoittamaton oikeus saada alioikeuden antama ratkaisu ylemmän oikeusasteen käsiteltäväksi. Tätä pidettiin oikeusvaltion yleisenä periaatteena viime vuoden loppuun asti. Tämän vuoden alussa laki muuttui ja nyt hovioikeuteen vaaditaan valituslupa.

Tätä lupaa ei tipu, jos rikosasiassa annettu tuomio on sakkoa tai enintään neljä kuukautta vankeutta. Riita-asiassa intressin on oltava vähintään 10 000 euron suuruinen. Alioikeuksien käsittelemistä tapauksista ylivoimaisesti suurin osa on sellaisia, joista ei enää saa valittaa. Valitusluvan näissä ”pikkujutuissa” saa vain siinä tapauksessa, että pystyy osoittamaan alioikeuden soveltaneen lakia väärin.

Lakimuutosta perusteltiin oikeusvaltiolle sopimattomalla tavalla taloudellisilla ja käytännöllisillä syillä. Haluttiin purkaa hovioikeuksien ruuhkaa, pienentää niiden työtaakkaa ja nopeuttaa käsittelyaikoja. Lisäksi haluttiin antaa hovioikeuksille mahdollisus keskittyä lain soveltamisen kannalta tärkeimpiin asioihin. Resurssien lisäämisen sijaan päädyttiin oikeuksien rajoittamiseen.

Oikeusministeriö arvioi viime joulukuussa, että muutos ei ole merkittävä. Silloisen arvion mukaan vain 10 % valituslupahakemuksista tultaisiin hylkäämään ja 90 % hyväksymään. Kirjoitin jo sillon, että nämä numerot ovat väärinpäin ja olin melkein oikeassa. Nyt tiedetään, että yli 60 % valituslupahakemuksista on hylätty. Joskus on inhottavaa olla oikeassa.

Millaisia sitten ovat nämä pikkujutut, joita hovioikeudet eivät enää viitsi käsitellä? Valitettavasti ne ovat juuri sellaisia asioita, joista tavallinen kansalainen voi milloin tahansa joutua käräjöimään. Lakikirja on pullollaan sellaisia rikoksia, joista voidaan tuomita sakkoa tai alle 4 kuukautta vankeutta. Rattijuopumus, varkaus, näpistys, pahoinpitely…luettelo on loputon. Riita-asioissa ei kannata lähteä käräjöimään pikkuperinnöistä  tai pieleen menneistä autokaupoista edes alioikeuteen, koska sen antama päätös jää pysyväksi.

Entä sitten ne suurimmat roistot? He voivat edelleen valittaa hovioikeuteen ihan kuten ennenkin. Muut saavat tyytyä siihen, mitä annetaan.

Miten tällainen lakimuutos sitten pääsi lipsahtamaan eduskunnassa läpi? Luultavasti suurin osa edustajista ei muutosta edes huomannut, koska päätös tehtiin lomallelähtötunnelmissa 24.6.2010. Tiedotusvälineillä ainakin lienee ollut liian kiire uutisoida kesälomasäistä.

Jos joku on kiinnostunut aiheesta aiemmin kirjoittamastani, niin jutut löytyvät tästä blogista päivämäärillä 28.12. ja 31.12.2010. Otsikkona on Oikeusvaltion hautajaiset.