Kansanedustaja ja syrjintäkielto

Kansanedustaja Mika Niikon mielestä työnantajan tulisi tietää työntekijän seksuaalinen suuntautuminen. ”Jos tuo niitä omia arvojaan esiin työssään tai jos arvot ovat ristiriidassa yhdessä sovittujen pelisääntöjen kanssa, niin täytyy katsoa, että työpaikan arvot tulevat toteutumaan”, hän sanoo.

Niinpä niin. Kansanedustaja ei ymmärrä, että lain mukaan seksuaalinen suuntautuminen ei ole mikään arvo tai vakaumus. Se on mainittu omana kohtanaan Työsopimuslain syrijintäkieltoa koskevassa 2 luvun 2 §:ssä. Laitetaan nyt selvyyden vuoksi koko ensimmäisen momentin ensimmäinen lause näkyville:

Työnantaja ei saa ilman hyväksyttävää perustetta asettaa työntekijöitä eri asemaan iän, terveydentilan, vammaisuuden, kansallisen tai etnisen alkuperän, kansalaisuuden, sukupuolisen suuntautumisen, kielen, uskonnon, mielipiteen, vakaumuksen, perhesuhteiden, ammattiyhdistystoiminnan, poliittisen toiminnan tai muun näihin verrattavan seikan vuoksi.

Saman pykälän 4 momentin mukaan tätä sovelletaan myös työhönotossa. Näitä asioita ei saa edes kysyä, koska pelkkä kysyminen koskee henkilökohtaista ja henkilöön käyvää tietoa. Papilta voidaan kyllä kysyä hänen uskonnollisen vakaumuksensa perään, koska papin tehtävä on julistuksellinen. Sen sijaan hänen seksuaalista suuntautumistaan ei voida kysyä.

Niikon vakaumukseen kuuluu hänen omien sanojensa mukaan suvaitsevaisuus, mutta se ei tarkoita sitä, että ihan kaikkea suvaittaisiin. Hän siis sanoo suunnilleen, että suvaitsee kaikkia, mutta pidättää itselleen oikeuden olla suvaitsematta kaikkia niitä, jotka eivät ajattele samalla tavalla kuin hän itse. Niikon henkilökuvaa hahmotellaan täällä:84481-case-niikko-homorekisterin-taustavoima

Tuosta siteeraamastani lainkohdasta saisi aikaan monta juttua. Jokainen työhaastatteluissa käynyt tietää, että lakia rikotaan surutta. Sukupuolista suuntausta kysyttäneen sentään melko harvoin, mutta noita muita kiellettyjä asioita kysytään ihan yleisesti. Työnhakijalla on oikeus olla vastaamatta, mutta luultavasti siitä työpaikasta on kieltäytymisen jälkeen turha haaveilla.

Takavuosina olin erään pienen kunnan koko kunnanvaltuuston haastateltavana hakiessani hallintojohtajan virkaa. Eräs miespuolinen valtuutettu kysyi, olenko homoseksuaali, kun vielä liki viisikymppisenä olen poikamies. Sanoin kysymyksen olevan laiton, mutta vastasin että en ole, ja vaikka olisinkin, niin tuskinpa Te vastaisitte minun makuani. Jostain syystä minua ei valittu virkaan.

Vapaaehtoinen pakko

Eilen eduskunnan välikysymyskeskustelussa puhe painottui vähän liikaa kuntauudistuksen pakkoon tai vapaaehtoisuuteen. Opposition mielestä hallitus pakottaa kuntia yhteen, mutta hallituksen mukaan tällaista ei kukaan ole sanonut.

Tämä keskustelu oli oikeastaan odotettavissa joka tapauksessa. Lisää eväitä siihen on kesän mittaan antanut  kuntaministeri Henna Virkkunen puheillaan valtion vakavasta ohjauksesta ja perälaudasta. Hän on sanonut painokkaasti, että kuntauudistus toteutetaan tämän hallituskauden aikana. Kaikki esteet raivataan pois ja valtionosuuksien kautta yhdistäminen tehdään kannustavaksi. Kyllä tällaiset puheet on helppo tulkita pakottamiseksi.

Pakko tai ei, niin kuntarajat tulevat muuttumaan. Minä en ole yksiselitteisesti asian puolesta enkä sitä vastaan. Tärkeintä on, että kunnat itsekin saavat sanoa sanottavansa ja niitä myös kuunnellaan. Kuntien yhdistämisen vastustajilla on kuitenkin joitain ihan huomionarvoisia perusteluja.

Yleensä väitetään, että suuret kunnat ovat tehokkaampia ja taloudellisesti kannattavampia. Tämä ei tutkimusten mukaan pidä paikkaansa. Kaikkein tehottomimpia ovat suuret ja pienet kunnat, mutta 20 000 – 40 000 asukaan kunnat toimivat parhaiten. Pieneillä kunnilla on taloudellisia vaikeuksia järjestää toimintaansa ja suuriin kertyy päällekkäisiä organisaatioita.

Ihan terveellinen on myös epäily pyrkimyksestä palvelujen yksityistämiseen. Suurten kuntien suuret yksiköt kiinnostavat yksityisiä toimijoita enemmän kuin pieni terveyskeskus. Yksityistäminen ei voi tulla kuntauudistuksen luonnollisena sivutuotteena, vaan se vaatii selkeän päätöksen. Se on puhtaasti poliittinen ja ideologinen valinta eikä talouden sanelema ratkaisu.

Uudistusten vastustajia syytetään myös tarrautumisesta nostalgiaan ja kunnanvaakunoihin. Tällaistakin henkeä on ilmassa, mutta poliitikot jos ketkä tietävät kyllä, miten suuri merkitys politiikassa yleensä on tunteilla.

Palvelutuotannosta tässä kuitenkin on oltava kysymys. Seinät ja organisaatiot eivät ole itseisarvoja, vaan pelkkiä välineitä. Yhdistäminen ei tähän asti ole aina sujunut erityisen hyvin. Jatkuvasti saa lukea vaikkapa Joensuuhun liittyneiden kuntien palvelutuotannon alasajosta. Palvelut keskittyvät kaupunkiin ja syrjäkylät jäävät lapsipuolen asemaan.

Kuntarajat ovat peräisin hevospelien ajalta, mutta nykyisin monet peruspalvelut pitää oikeastaan saada rollaattorimatkan päästä. Kunnan koolla ja nimellä ei siinä asiassa ole mitään merkitystä.

Sattuipa sopivasti

Eduskunta aloittaa tänään velkakriisiäänestykset. Päätettäväksi tulee väliaikaisen vakausmekanismin (ERVV) vakiinnuttaminen, joka tarvitaan erillisen Euroopan vakausmekanismin (EVM) laillisuuspohjaksi. Lisäksi muutoksilla ERVV-puitesopimukseen mahdollistetaan kolme uutta tukimuotoa: ennalta ehkäisevä tuki, valtion lainoittaminen pankkien pääomittamiseksi ja valtioiden joukkovelkakirjojen ostot jälkimarkkinoilta.

En edes teeskentele ymmärtäväni näitä asioita täysin. Ymmärrän kuitenkin sen verran, että kaikki hallituksen esitykset menevät läpi ja että se tulee kalliiksi suomalaisille.

Sen sijaan ymmärrän täysin tänään julkistetun lakialoitteen tasa-arvoisen avioliittolain säätämiseksi. Tarkoituksena on sallia samaa sukupuolta olevien avioliitto ja aloitteen ensimmäisten allekirjoittajien lista on näyttävä: Alexander Stubb, Jutta Urpilainen, Paavo Arhinmäki, Ville Niinistö ja Stefan Wallin.

Ymmärrän oikein hyvin senkin, miksi lakialoite julkistettiin juuri tänään. Arvatkaapa huviksenne, uutisoidaanko näyttävämmin velkakriisiäänestyksistä vai tästä lakialoitteesta. Lakialoite tulee nousemaan uutisten pääaiheeksi, koska siitä asiasta jokainen ymmärtää jotain ja useimmilla on siitä mielipide.

Tämä on ihan alkeellista psykologiaa, jota käytetään jatkuvasti. Kansan huomio kiinnitetään muuanne ja savuverhon suojissa tehdään tärkeitä päätöksiä. Ei velkakriisiä salaa yritetäkään käsitellä, mutta ainakin iso osa kansasta keskittyy joko puolustamaan tai vastustamaan uudenlaisia avioliittoja niin innokkaasti, että rahojen katoaminen on sen rinnalla pikkuseikka.  Ja ovathan nämä kummalliset EVM:t ja ERVV:t niin pahuksen vaikeitakin.

Pelkän lakialoitteen näyttävä julkistaminen juuri nyt on läpinäkyvä hämäysyritys ihan senkin takia, että se on vasta aloite. Nimekkäiden allekirjoittajien jälkeen ruvetaan keräämään lisää nimiä ja käsittelyyn laki tulee vasta joskus hamassa tulevaisuudessa.

Jos nyt joku sattuisi olemaan kiinnostunut minun mielipiteestäni lakialoitteesta, niin kerrotaan: Minulle on aivan samantekevää, kuka menee naimisiin ja kenen kanssa. Enemmän kiinnostaa tietää, minne Suomen rahat katoavat.

Eilen kerrottiin pankkikorttivarkaiden uudesta kikasta. He pudottavat viiden euron setelin automaatin käyttäjän jalkoihin ja koputtavat olkapäälle. Kun uhri kumartuu nostamaan seteliä, nappaavat varkaat kortin ja juoksevat tiehensä. Sama toimii politiikassakin.