Tietämätön kansanedustaja

– Suomen kansalaisuuden omaavien maahanmuuttajien suhteen olisi syytä harkita sosiaalitukien ankaraa leikkausta tahallisen työhaluttomuuden tapauksissa sekä pakollista koulutus- tai työharjoitteluvelvollisuutta.

Näin sanoi perussuomalaisten kansanedustaja Olli Immonen eilen A-Talkissa. Kansanedustaja onnistui mättämään yhteen ainoaan virkkeeseen niin paljon virheitä, että hän lienee viettänyt tähänastisen elämänsä komerossa. Ainakaan hän ei puheidensa perusteella tiedä voimassaolevasta työttömyysturva- ja sosiaalilainsäädännöstä paljon mitään.

Suomen kansalaisuuden saaneet maahanmuuttajat ovat Suomen kansalaisia täysin kansalaisoikeuksin. Kun kansalainen on työtön, niin häntä koskevat työttömyysturvalainsäädännön pykälät syntyperästä riippumatta. Jos Immonen viitsisi edes vähän perehtyä tähän lainsäädäntöön, niin hänellä olisi oikeasti syytä vaatia siihen muutoksia.

Sosiaalitukia leikataan jo nyt ankarasti ”tahallisen työhaluttomuuden tapauksissa.” Jos työtön kieltäytyy tarjotusta työstä, niin hän menettää työttömyysetuutensa ja joutuu toimeentulotuen varaan. Sitä alennetaan heti 20 % kieltäytymisen perusteella ja jos kieltäytyminen toistuu, niin alennus on 40 %.

Pakollinen koulutus- ja työkokeiluvelvollisuus on jo olemassa. Työtön työnhakija voidaan määrätä milloin tahansa koulutukseen tai työkokeiluun. Kieltäytymisestä seuraa sama rangaistus kuin työstä kieltäymisestä. Tämä koskee ihan kaikkia työttömiä, niin syntyperäisiä kuin kansalaisuuden myöhemmin saaneita.  Se koskee myös oleskeluluvan saaneita Suomessa asuvia muun maan kansalaisia.

Suomen lait yleensäkin koskevat kaikkia Suomen alueella kulloinkin oleskelevia kansalaisuudesta riippumatta. Tämän luulisi kuuluvan jo peruskoulussa opetettaviin asioihin.

Immosen sanomassa on siis järkeä ja logiikkaa vain siinä tapauksessa, että hän on valmis viittaamaan kintaalla perustuslain takaamalle yhdenvertaisuudelle lain edessä, velvoittamaan työvoima- ja sosiaaliviranomaiset laittoman henkilörekisterin luomiseen ja antamaan rangaistuksia syntyperän mukaan.

Tämmöinenkö on tarkoitus?

Rahalla tai selkänahalla

Hallitus on tänään antanut lakiesityksen syyteneuvottelusta. Sen mukaan tulevaisuudessa syyttäjä ja rikoksesta epäilty voisivat tehdä yhdessä tuomioesityksen, joka käsiteltäisiin tuomioistuimessa normaalia oikeudenkäyntiä kevyemmin.

Syyteneuvottelua sovellettaisiin vain sellaisiin rikoksiin, joiden maksimirangaistus on alle kuusi vuotta. Näin sitä ei voitaisi soveltaa esimerkiksi törkeisiin huumausainerikoksiin. Myös henkeen ja terveyteen kohdistuneet rikokset jäisivät soveltamisalueen ulkopuolelle.

Tämä etukäteen syyttäjän kanssa sopiminen on meille tuttua amerikkalaisista lakisarjoista. Niissähän aina tehdään diilejä, joissa roisto tunnustaa jonkin pikkurikoksen ja lisäksi käräyttää vielä häijymmän rikostoverinsa. Tästä hänet palkitaan etukäteen sovitulla lievemmällä rangaistuksella.

Meille tällainen on vierasta ja olisi saanut sellaisena pysyäkin. Tämä järjestely tarkoittaa näet sitä, että syyttäjä ja syytetyn asianajaja sopivat tunnustettavan rikoksen ja siitä määrättävän rangaistuksen. Tuomioistuin vain siunaa tehdyn sopimuksen. Käsittely on nopeaa ja osapuolet tyytyväisiä, mutta oikeudenmukaisuus ja yhdenvertaisuus lain edessä kärsivät.

Käytännössä rangaistus riippuu yksinomaan rahasta. Rikas pystyy palkkaamaan parhaat asianajajat, jotka pystyvät neuvottelemaan edullisimman sopimuksen. Rikas maksaa rahalla, köyhä selkänahalla.

Lakia ehdotetaan muutettavaksi myös niin, että syyttäjä voisi jättää syytteen nostamatta, jos useasta rikoksesta epäilty tunnustaisi jonkin rikoksen.

Talousrikollisen kannattaa siis tulevaisuudessa kiirehtiä tunnustamaan jokin pikkurikos siinä toivossa, että isompien juttujen tutkinta loppuu siihen ja tapaus viedään nopeasti oikeuteen.

Tunnustuksen hyväksymisessä näytöksi pitää tietysti muistaa historian opetukset. Suomessa oli vuoteen 1947 käytössä legaalinen todistusteoria, jonka mukaan langettavaan tuomioon riitti joko tunnustus tai kahden jäävittömän todistajan yhtäpitävä kertomus. Tunnustus tai kaksi todistajaa olivat siis täysi näyttö, yksi todistaja vain puoli näyttöä. Puoli näyttöä vapautti syytetyn. Loppuaikoina asia ei enää ollut näin yksioikoinen, vaan mukaan oli tullut paljon nykyisen vapaan todistusteorian elementtejä.

Vielä 1800-luvulla legaalinen todistusteoria oli ehdoton. Jäykkä ja kaavamainen menettely aiheutti tietenkin melkoisia ylilyöntejä puolin ja toisin. Virkavallan intressissä oli saada mieluummin tunnustus kuin tutkia hankalia ja monimutkaisia tapahtumia ja etsiä niille todistajia. Vanhat tarinat poliisin hakkaamista tunnustuksista eivät varmasti ole vailla todellisuuspohjaa.

Toisaalta taas monia tunnettuja rikollisia ei saatu millään tuomittua, koska tunnustusta ei herunut ja todistajat peloteltiin hiljaisiksi. Näyttö ei riittänyt vaikka tuomioistuimia avustavat papit kuinka pelottelivat iankaikkisella kadotuksella.

Varovainen siis pitää olla ennen kuin tunnustus hyväksytään näytöksi. Pelkäksi näytöksi sitä ei saa hyväksyä milloinkaan, vaan sen täytyy aina olla myös uskottava. Muuten minäkin voisin tunnustaa vaikkapa Tulilahden kaksoismurhan ja saada siitä rangaistuksen, vaikka olin rikoksen tekohetkellä puolitoistavuotias.

Esityksen mukaan syyte voitaisiin jättää nostamatta myös silloin, jos asian käsittelystä aiheutuvat kustannukset olisivat selvässä epäsuhdassa asian laatuun ja mahdollisesti edessä olevaan rangaistukseen. Syyttäjällä olisi aina velvollisuus perustella syyttämättäjättämispäätöksensä.

Sisäministeriön mukaan uudistukset vähentävät rikostutkinnan työmäärää vuodessa 30 henkilön työpanoksen verran. Rahallisesti säästöksi lasketaan 1,6 miljoonaa euroa.

Luovumme siis oikeudenmukaisuudesta ja yhdenvertaisuudesta lain edessä 1,6 miljoonan euron vuosittaisen säästön takia.

Varsinaiset nollasopimukset

– Edessä sanotaan toveri, toveri, mutta kun selkänsä kääntää, niin jo varastetaan rukkaset.

Tämä vanha vitsi toteutuu taas kerran, kun vertaillaan eduskuntapuolueiden suhtautumista nollasopimuksiin ja täysin palkattomaan työhön. Kaikki tuomitsevat nollasopimukset jyrkästi, mutta en ole koskaan huomannut yhdenkään kansanedustajan mistään puolueesta tuomitsevan palkatonta työtä.

Nollasopimus on sellainen työsopimus, jossa työntekijä ei tiedä etukäteen, kuinka paljon työvuoroja hän seuraavaan työvuorolistaan saa vai saako yhtään.

Julkisten ja hyvinvointialojen liiton nuorisojaosto (JHL) kysyi eduskuntaryhmien kantoja nollatuntisten työsopimusten käyttöön. Ainakin keskustan, vasemmistoliiton, vihreiden, sdp:n sekä perussuomalaisten riveissä kiellettäisiin nollasopimukset täysin.

– Nollasopimukset ovat ehdottomasti kiellettäviä ja tuomittavia. Ne ovat orjatyösopimuksia. Ihmistä ei voi pitää löyhässä hirressä jatkuvasti, työntekijällä on oikeus tietää onko hänellä viisi tuntia viikossa töitä vai viisi tuntia päivässä töitä, kertoo perussuomalaisten Maria Tolppanen.

Tolppanen pitää työmarkkinajärjestöjä hampaattomina, koska järjestöjä ei kiinnosta nuoret tai osa-aikaiset työntekijät.

Vihreiden kansanedustaja Outi Alanko-Kahiluodon mukaan puolue on jo vuosia kiinnittänyt huomiota pätkätöiden ja silpputöiden ongelmallisuuteen. Hänen mukaansa lainsäädännössä pitäisi tehdä uudistuksia siten, ettei näitä sopimuksia voida ylipäänsä tehdä.

– Työlainsäädäntö ja sosiaaliturvalainsäädäntö eivät ole ajan tasalla, siksi itse kannatan perustuloa sosiaaliturvana.

Myös kokoomuksen kansanedustaja Arto Satonen kannattaa sosiaaliturvalainsäädännön päivittämistä.

Vasemmistoliitossa uskotaan, että nollatuntisopimukset rapauttavat yleistä käsitystä työlainsäädännöstä ja työsopimusten merkityksistä. Anna Kontulan mukaan toistaiseksi voimassa olevassa työsuhteessa työnantajan on pystyttävä tarjoamaan jonkinlainen minimituntimäärä.

Olen ehdottoman samaa mieltä nollasopimuksista kaikkien näiden Ylen uutisessa mainittujen kansanedustajien kanssa. Nollasopimusta voidaan hyvin luonnehtia vaikka orjasopimukseksi, mutta kyllä se varsinainen orjuus on ihan muualla.

Se on kuntouttavassa työtoiminnassa ja palkattomassa työkokeilussa. Molempien tarkoitus on hyvä, mutta niitä käytetään johdonmukaisesti ja järjestelmällisesti väärin. Terveet ja työkykyiset laitetaan kuntouttavaan työtoimintaan pelkän työttömyyden keston perusteella ja se ”kuntoutus” voi olla mitä tahansa. Pahin tietämäni tapaus on sellainen, että alan ammattilainen on hoitanut entistä työtään palkatta kaksi vuotta. Kuntoutusjakson päätyttyä on aloitettu uusi kuntoutus ja palkaton työ jatkuu.

Meidän kunnassamme tietty miesporukka kutsutaan kuntouttavaan työtoimintaan aina silloin, kun kunta päättää purkaa jonkin tarpeettomaksi käyneen rakennuksen. Juuri silloin huomataan, että onhan meillä tosiaan kuntoutuksen tarpeessa olevia kavereita.

Työkokeilussa ei ole aikomustakaan maksaa palkkaa nyt eikä tulevaisuudessa. Kun kokeilujakso on päättynyt, niin remmiin astuvat uudet kokeilijat.

Nyt kun meillä on eduskunta täynnä työväenpuolueita, niin odotan mielenkiinnolla jyrkän tuomitsevaa kannanottoa palkattomaan pakkotyöhön. Tähän asti sitä on vain ylistetty loistavana työllistämisenä.