Lakkoilun juridiikka

Minulla on yhteensä noin kahdeksan lukijaa. Yksi heistä närkästyi taannoisista lakkoilua ja rikkureita koskevista kirjoituksistani ja vaati niihin korjauksia. Minä olen entisen Palestiinan maaherran linjoilla: minkä kirjoitin, sen kirjoitin. Mitään en peru, mutta selvyyden vuoksi kerron puolueettomasti, mitä laki sanoo lakkoilusta.

Ihmiset voivat lakkoilla, mutta työt eivät, paitsi jos työnantaja julistaa työsulun. Perustuslaki takaa ihmisille oikeuden tehdä työtä, joten lakonalaista työtä tekevää ei saa siitä voimakeinoin estää. Myös rikkurityö on valtiovallan suojeluksessa. Toisaalta myös lakkoilevilla on perustuslain takaama kokoontumis- ja sananvapaus, joten heitä ei voi kieltää osoittamasta mieltään. Lakossa olevat saavat näiden oikeuksien nojalla käyttää kovaakin kieltä, mutta he eivät saa syyllistyä väkivaltaan, sillä uhkaamisen tai muuhun laittomaan uhkaukseen. Missä kohtaa mielenosoitus muuttuu laittomaksi uhkaukseksi on ratkaistava aina tapauskohtaisesti.

Itse lakon oikeutus johdetaan myös perustuslaista. Koska ihmisellä on oikeus tehdä työtä, siitä seuraa myös oikeus olla sitä tekemättä. Näin tämä lyhyesti kerrottuna menee. SAK:n ja EK:n tulevaisuudenvisiot ovat tällä hetkellä valovuoden päässä toisistaan. SAK haluaa rajoittaa rikkureiden toimintaa tuntuvasti, kun taas EK vaati lakko-oikeuden rajoittamista. Nykyinen tilanne on jossain näiden kahden ääripään puolivälissä, joten eiköhän homma jatkune kuten ennenkin.

Tarjous, josta ei voi kieltäytyä

Fiktiivinen Don Corleone teki tarjouksia, joista ei voinut kieltäytyä. Fiktiivinen on tämäkin tarina erään syrjäisen kunnan terveyskeskuspalveluiden ulkoistamisesta eli yksityistämisestä.

Pienessä kunnassa on ajanmukainen terveyskeskus, jonka palveluksessa on johtava lääkäri ja neljä muuta lääkäriä sekä joukko muuta välttämätöntä henkilökuntaa. Lyhyen ajan sisällä kaikki lääkärit johtavaa lääkäriä lukuunottamatta sanovat itsensä irti ja siirtyvät yksityisen lääkärifirman palvelukseen. Avoimet virat ovat tietenkin haettavina, mutta yhtään kiinnostunutta hakijaa ei ilmaannu. Kunta on tukalassa tilanteessa, koska laki velvoittaa kunnat järjestämään tarvittavat terveyspalvelut keinolla millä hyvänsä, omana toimintana, keikkalääkäreitä palkkaamalla tai ulkoistamalla koko toiminnan. Kunta ei näe tässä pakkotilanteessa mitään muuta keinoa kuin järjestää tarjouskilpailun koko vastaanottopalveluista. Silloin tämä kaikki lääkärit omaan palvelukseensa kerännyt yritys tekee tarjouksen, josta ei voi kieltäytyä ja voittaa tarjouskilpailun. Samalla sopimuksella myös koko vastaanottohenkilökunta siirtyy kunnan palveluksesta yrityksen palvelukseen. Koko kunnallinen terveyskeskus on yksityistetty.

Koko terveyskeskusko, ei kai sentään? No eipä tietenkään. Kunnan vastuulle jäävät edelleen kaikki ikävän kalliit kiinteistö-, laite- ja pääomakustannukset, niitä ei puhtaaseen voitontavoitteluun pyrkivä yritys huoli. Kunnan kiinteää omaisuutta ei edes voi myydä ilman valtuuston päätöstä, mutta pelkän toiminnan myyminen onnistuu yhdellä ainoalla myötämielisen sosiaali- ja terveyslautakunnan päätöksellä. Näin helposti yksityistetään kaikki voittoa tuottava toiminta, mutta mahdolliset tappiot ja kaikki kiinteät kulut jätetään kunnan vastuulle.

Nyt siis kaikki sujuu kuin sadussa ikään. Lääkärit ovat pätevämpiä ja tehokkaampia välittömästi vaihdettuaan kaularaudoissa orjan lailla tehtävän virkatyön suuryrityksen vapaaseen ilmapiiriin. Ihmeparantumisen kokenut kansa kirmaa kevein askelin kukkaiskedolla mannan ja hunajan virratessa onnen yrttitarhassa.

Jos asiat ovat näin hyvin, niin miksi valtaosa kuntalaisista ei edes tiedä tapahtuneesta puhalluksesta? Miksi paikallislehti ei ole koskaan kirjoittanut asiasta sanaakaan ja maakunnan valtalehti julkaisi vain yhden mitättömän pienen uutisen? Eikö asialla ole uutisarvoa vai eikö koko juttu oikeastaan kuulu kuntalaisille? Pääasia on, että terveyskeskuspalvelut toimivat, niinkö?

Kun kunta syöttää liukuhihnan tavalla kunnan eli veronmaksajien rahoja yksityiselle yritykselle, niin kyllä se vähän maksajillekin kuuluu.

Tämä tarina oli siis kuvitteellinen, vai oliko? Lukekaapa oman kuntanne päätöksentekoelinten pöytäkirjoja, ihan vain varmuuden vuoksi.

Salaliittoja, Temppeliherroja, noitia ja muuta jännää

Maailmassa on miljoonia ihmisiä jotka Dan Brownin Da Vinci-koodin luettuaan uskovat vakaasti, että muinaiset merovingikuninkaat polveutuivat Jeesuksen ja Magdalan Marian jälkeläisistä. Asiaan kuuluu luja usko siihen, että Temppeliherrat ja heidän jälkeensä Vapaamuurarit ovat tätä salaisuutta ja nykyäänkin eläviä jälkeläisiä varjelleet, kun taas katolinen kirkko lähettää hulluja tappajamunkkeja Illuminati-järjestöstään tekemään heistä selvää.

Rikotaanpa tämä kiva illuusio oikealla tiedolla. Temppeliherrojen ritarikunta perustettiin ristiretkien aikaan paavin suostumuksella suojelemaan Pyhälle Maalle matkaavia pyhiinvaeltajia. Ritarit olivat syvästi uskonnollisia munkkeja, joilla oli kaikessa toiminnassaan tarkat säännöt. Heidän oli mm. käytettävä jatkuvasti lampaannahkaisia housuja ja peseytyminen oli kiellettyä. Tämän takia viholliset haistoivat heidät pimeässäkin jo kaukaa. Vuosisatojan kuluessa järjestöstä kasvoi varakas ja voimakas organisaatio, joka heilutteli Euroopan valtapolitiikkaa. Kateuksissaan ja ahneuksissaan paavi Clemens II antoi yhdessä kuningas Filip Kauniin kanssa salaisen käskyn, jonka mukaan kaikki ritarit oli vangittava kerettiläisinä kidutettavaksi ja poltettavaksi. Tätäkin tärkeämpää oli kaiken omaisuuden takavarikointi. Käsky pantiin täytäntöön kaikkialla samanaikaisesti perjantaina 13.10.1291, jonka jälkeen järjestö lakkasi olemasta. Jäljelle jäi legenda, jonka mukaan heidän varallisuutensa perustui Jerusalemista löydettyyn suunnattomaan aarteeseen ja johonkin suureen salaisuuteen.

Vapaamuurarit olivat muurareiden ammattikilta. 1700-luvulle tultaessa se alkoi kuitenkin menettää varsinaista kiltaluonnettaan ja siihen pesiytyi joutilaita varakkaita herrasmiehiä, jotka olivat poikamaisen mieltyneitä erilaisiin lapsellisiin salaseuroihin. Merkit ja rituaalit olivat tietenkin tärkeitä, kuten aina poikien salaseuraleikeissä. Vuonna 1717 Vapaamuurarit julistivat olevansa Temppeliherrojen henkisen perinnön seuraajia ja salaisuuksien kantajia. En tiedä, kuka tämän keksi, mutta ilmeisesti hän oli joku historiaan perehtynyt ja mystiikkaan mieltynyt herra. Mitään loogista yhteyttä näiden kahden järjestön välillä ei tietenkään ole, koska välillä oli 400 vuotta kadonnutta historiaa. Tämä ei ole koskaan häirinnyt järjestön jäseniä, joista monet varmaan nykyisinkin uskovat olevansa ritareiden työn jatkajia.

Illuminati on katolisen kirkon 1776 perustama sääntökunta, joka keskittyy uskossa kilvoitteluun. Se ei kasvata kirkon ja uskon puolesta taistelevia tappajamunkkeja. Kaikesta tästä saa hyvällä mielikuvituksella varustettu kirjailija aikaan mahtavaa viihdettä, jota ei tarjotakaan tutkittuna tietona.

Wiccat väittävät olevansa oikeita noitia, jotka jatkavat vuosituhantista noitaperinnettä. Suurin osa heistä on tärähtäneitä naisihmisiä, jotka uskovat omaavansa salaperäisiä voimia, jotka vapautetaan asianmukaisen mystisin juhlamenoin. Riitteihin kuuluu olennaisena osana naisen seksuaalisuus, tietenkin.

Vaikka Wiccat vättävät olevansa ikivanha kultti, on heistä kuitenkin tietoja vasta viimeisten viidenkymmenen vuoden ajalta. Esimerkiksi Euroopan noitavainojen aikana kultista ei saatu mitään tietoja, vaikka kidutetut muuten auliisti kertoivat kuulustelijoille mitä hurjimpia kuvauksia menosta Kyöpelinvuorella. Wicca-touhuista he kuitenkin vaikenivat, koska se muka oli niin pyhää tietoa, ettei sitä saanut rääkättynäkään paljastaa.

He vaikenivat siitä yksinkertaisesta syystä, että he eivät tienneet koko asiasta mitään. Sitä ei vielä ollut keksittykään, koska muuten kokeneet kiduttajat olisivat varmasti kiskoneet tiedot ulos väkisin. Koko Wicca-kultin keksi mies, englantilainen rietastelija Gerald Gardner. Hän julkaisi 1954 kirjan Witchcraft today, jossa hän hahmotteli koko kultin ja väitti sitä ikivanhaksi ja muuttumattomaksi. Samalla hän nimesi itsensä noitien Suurmestariksi. Lukuisat naiset, jotka sisimmässään olivat aina tienneet itsensä noidaksi, innostuivat aiheesta suunnattomasti. Gardner sai valtavasti opetuslapsia, eikä siitä lähtien kärsinyt seksinpuutetta. Noidan ylin kunnia näet oli olla yhdynnässä itsensä Suurmestarin kanssa.

Viihde on viihdettä ja sellaisenaan ehdottoman tarpeellista, eikä tosiasioiden ole tarkoituskaan pilata siitä nauttimista.

Julkisen sektorin huonous

Julkinen sektori on kallis ja tehoton. Tätä mantraa on hoettu niin kauan, että iso osa kansasta jo oikeasti siihen uskoo. Yhtä jääräpäisesti minä aina ja kaikkialla kiistän tämän väitteen. Ettei homma mene perustelemattomaksi inttämiseksi minä kerron yhden kuvaavan esimerkin ihan oikein numeroin. Ne saa vaikka tarkistaa.

Valtio maksaa vuosina 2006-2010 yksityisille yrityksille pienpalkkatukea yhteensä 431 miljoonaa euroa. Tuki on tarkoitettu pienipalkkaisten ikääntyvien, yli 50-vuotiaiden työllistämiseen ja työpaikkojen säilyttämiseen. Vuonna 2007 tukea maksettiin 85 miljoonaa euroa ja sillä saatiin tai säilytettiin 750 työpaikkaa. Valtion kustannukset siis olivat noin 113 000 euroa/työpaikka/vuosi. Kuka tahansa pystyy heti päättelemään, että olisi tullut aika paljon halvemmaksi palkata nämä 750 ihmistä suoraan valtion palvelukseen. Vaihtoehtoisesti koko summa käyttämällä olisi saatu palkattua valtiolle enemmän kuin 750 ihmistä. Valtio ei kuitenkaan saa itse työllistää, vaan sen rahat on kierrätettävä välikäsien kautta yksityisille yrityksille. Näin on hallituksemme päättänyt. Jokainen välikäsi ottaa tietenkin rahoista oman siivunsa ja byrokratia kasvaa. On oksan ottajia, jos vain on kuusen kaatajia. Yritysten on myös helppo saada pienpalkkatukea. Ei tarvitse muuta kuin parkua, että nyt justiinsa tämän ikääntyvän pienipalkkaisen työntekijän työpaikka on liipasimella, ellei tule rahaa. Ja rahaa tulee, vaikka työpaikka ei edes olisi vaarassa.

Tämä esimerkki osoittaa, että julkinen sektori ei ole sinänsä kallis eikä tehoton. Sellaisiksi sen tekee paljas typeryys, kun vapaan markkinatalouden nimissä kierrätetään veronmaksajien rahaa yrityksille. Jos liberaali sääntelemätön markkinatalous on maailman paras järjestelmä, niin mihin ihmeeseen se valtion rahoja tarvitsee? Sehän tunnetusti ratkaisee ongelmansa rajoittamattoman kilpailun avulla.

Ammu ensin nuoli ja piirrä sitten maali

Juice Leskinen sanoi joskus, että asiat eivät ole joko tai, vaan ne ovat sekä että. Tämä elämänviisaus tulisi pitää ohjenuorana kaikessa historiantutkimuksessa ja myös historian lukemisessa. Virallinen historia ei koskaan saisi olla subjektiivista, vaan aina tulisi koettaa olla puolueeton. Historiantutkimuksen tehtävänä on selvittää vain se, mitä on tapahtunut, mitkä tekijät siihen johtivat ja mitä sitten seurasi. Menneisyyden tapahtumien moraalinen oikeutus ja oikeudenmukaisuuden käsite eivät kuulu historiantukimukseen, vaan moraalifilosofiaan.

Metsään mennään myös silloin, kun aletaan miettiä, mitä olisi tapahtunut ellei olisi tehty niin kuin tehtiin. Tätä jälkiviisautta on poikkeuksetta erityisesti kesän 1944 sotatapahtumia kuvattaessa. Ihan järkevän oloinen tutkija saattaa kesken kaiken ajautua pohtimaan Suomen kohtaloa ilman menestyksekkäitä torjuntataisteluja. Kyllä sitä saa ja pitääkin pohtia, mutta se ei ole historiantutimusta vaan jossittelua.

Meillä on paha tapa sekoittaa eri asiat ja aikakaudet keskenään. Kyllähän me nyt tiedämme, mitä menneisyydessä tehdyistä päätöksistä seurasi, mutta aikakauden ihmiset eivät tienneet tulevaisuudesta enempää kuin me nyt tiedämme omastamme. Heillä oli vain hurskaita toiveita ja enemmän tai vähemmän oikeaan osuneita ennustuksia, ihan kuten meillä nyt. Tämän takia omaelämänkerrat eivät ole luotettavia. Ne on aina kirjoitettu jälkikäteen, kun jo tiedetään, mitä päätöksistä seurasi. Silloin on vastustamaton kiusaus syyllistyä älylliseen epärehellisyyteen ja sanoa, että minä tiesin mitä onnea päätöksestäni siunautuisi. Osasinpa olla kaukaa viisas. Eräs Napoleonin kenraali sanoi sekavan ja epävarman taistelun jälkeen, että me taisimme voittaa. Nyt meidän on todistettava, että se tapahtui suunnitelmiemme mukaan. Ja Olavi Paavolaiselta meni toista vuotta sodanaikaisten päiväkirjojensa saattamisessa julkaisukuntoon Synkäksi yksinpuheluksi. Ne piti kirjoittaa uudelleen. Sigmund Freud taas sanoi, että jokainen omaelämänkerran kirjoittaja syyllistyy valheisiin, tekopyhyyteen, itsensä imarteluun ja ymmärryksensä puutteen salaamiseen. Eli ammu ensin nuoli ja piirrä sitten maali.

Ja miten tämä kaikki liittyy mihinkäään?  Se liittyy vaikkapa keskusteluun sotasyyllisten kunnian palauttamisesta. Oikeudenkäynti oli ulkoisen painostuksen tulos ja siinä rikottiin räikeästi oikeusjärjestelmämme perusteita vastaan. Sotasyylliset nimittäin tuomittiin taannehtivan lainsäädännön perusteella eli teoista, jotka eivät tekoaikanaan olleet rikoksia. Riittää, että historia tunnustaa tämän tosiasian. Eivät kuolleet tarvitse kunniaa eivätkä sen muodollista palauttamista, historiassa toistuvasti pakko teettää kaikenlaista.