Palvelusetelillä paranee?

Maassamme otetaan ihan lähiaikoina käyttöön uusi terveydenhuollon palveluseteli, jota käytetään mm. leikkausjonojen purkamiseen. Ensimmäisenä sen ottaa käyttöön Kuusamo jo kesäkuun aikana. Periaate on hyvin yksinkertainen: kunta antaa terveydenhuollon asiakkaalle palvelusetelin, jolla kunta lupaa maksaa vaikkapa leikkauskustannukset missä tahansa asiakkaan valitsemassa minkä tahansa yksityisen palveluntuottajan sairaalassa. Leikkausjonojen luvatussa maassa tämä kuulostaa erinomaiselta ajatukselta. Vaan onko se?

Tarkempi tarkastelu osoittaa, että kyseessä on taas vain uusi keino ohjata yhteiskunnan rahoja eli verorahojamme yksityisille palveluntarjoajille. Leikkausjonoja ei pureta julkisen terveydenhuollon lisärahoituksella, vaan asiakkaat ohjataan suoraan yksityisiin sairaaloihin yhteiskunnan tuella. Tämä on täysin harkittu poliittinen ja idologinen valinta, ei suinkaan mikään pakko.

Tässä vaiheessa joku lukija jo ärähtää, että eikö se ole ihan se ja sama sen kaihileikkauspotilaan kannalta, leikataanko hänet julkisessa vai yksityisessä sairaalassa, kun se kuitenkin tapahtuu yhteiskunnan varoilla? Muuten olisikin, mutta palveluseteliin sisältyy 25 %:n omavastuuosuus kustannuksista. Näin avataan taas yksi uusi ohituskaista niille, joilla on rahaa. Jo tähän asti hyvätuloiset ovat voineet ostaa palvelunsa yksityisiltä Kelan suosiollisella tuella, mutta nyt sama mahdollisuus avautuu myös vähemmän hyvätuloisille, joilla kuitenkin on jonkin verran rahaa. Kaikkein osattomimmat jäävät osattomiksi myös palvelusetelin eduista, koska heillä ei ole sitä 25 %:n omavastuuosuutta.

Voisikohan sosiaalitoimi tulla avuksi? Sitä minä en tiedä, eikä sitä tiedä vielä tässä vaiheessa kukaan muukaan. Epäilen kuitenkin, että ei tule sosiaalitoimi avuksi, koska vaikka leikkausjonot jonkin verran palvelusetelillä lyhenevätkin, niin eivät ne silti mihinkään katoa. Niinpä se köyhin väestönosa saa rauhassa sokeutua, rampautua, tukehtua ja kuolla sydänvaivoihinsa leikkausvuoroa odotellessaan, koska heillä ei ole sitä vaadittavaa 25 %:n omavastuuosuutta. Mutta heidän sairautensa onkin heidän omaa syytään, kuten ministeri Risikko on todennut. He hankkivat tahallaan kroonisia sairauksia polttamalla tupakkaa eivätkä edes hakeudu hoitoon kuten parempi väki. Kuolkoot.

Yksi töppää, kaikki kärsivät

Jos oikeusministeriön valmistelema lakiehdotus toteutuu, niin jatkossa puoluetta voidaan rangaista yksittäisten jäsentensä rasistisista kommenteista. Siis puolue kokonaisuudessaan joutuu rikosoikeudelliseen vastuuseen yhden ainoan jäsenensä hölmöilystä. Tällainen suunnitelma vahvistaa aiempia epäilyksiäni siitä, että oikeusministeri Brax on jotenkin onnistunut suorittamaan oikeustieteellisen loppututkinnon ymmärtämättä yhtään mitään oikeusjärjestelmän perusteista. Sen takia hän halussaan suitsia yksittäisten poliittisten hörhöjen ylilyöntejä on tuomassa maahamme ihan uutta järjestelmää: kollektiivista rangaistusta.

Tämä rangaistusmuoto on ikävän tuttu jokaiselle varusmiespalvelunsa suorittaneelle. Armeijassa on kautta aikojen ollut tapana rangaista koko joukkoa sen yksittäisten jäsenten tahallisista tai tahattomista munauksista. Rangaistuksen kasvatuksellinen vaikutus perustuu ryhmän sisäisen kurin ja kontrollin voimistamiseen. Jokainen on veljensä vartija, koska on vastuussa myös hänen teoistaan. Armeijan slangilla ilmaistuna: yksi töppää, kaikki kärsivät.

Rikoslainsäädäntö kuitenkin lähtee siitä yksinkertaisesta periaatteesta, että jokainen vastaa vain omista tekemisistään. Myös organisaatio voidaan tuomita rangaistukseen, mutta vain organisaationa tekemästään rikoksesta. Jos organisaation yksittäinen jäsen syyllistyy rikokseen, hän vastaa siitä itse, mutta jos organisaatio kokonaisuudessaan on rikoksen takana, rangaistaan organisaatiota. Jos puolue puolueena esittää rasistisen kommentin, rangaistaan koko puoluetta, mutta jos sen yksittäinen jäsen tekee saman, rangaistaan vain häntä. Tähän siis halutaan muutos.

Rasismia vastaan taisteleminen on kannatettava asia, mutta nyt siihen ruvetaan käyttämään ihan väärää keinoa. Hyvän asian nimissä tapahtuva kollektiivirangaistuksen ujuttaminen lainsäädäntöömme avaa huikeita tulevaisuudennäkyjä. Kun itse periaate on kerran saatettu voimaan, on sitä helppo laajentaa uusille aloille. Ehkäpä tulevaisuudessa yksittäisen urheilijan nakkikioskitappelusta rangaistaan hänen urheiluseuraansa, koska se ei ole pitänyt kasvattiaan kaidalla tiellä. Tai palataan saman tien ikivanhaan sukujärjestelmään, jonka mukaan koko suku on vastuussa sen yksittäisen jäsenen rikoksesta. Nämä esimerkit kuulostavat järjettömiltä, mutta eivät ole yhtään sen kummallisempia kuin oikeusministeriön nyt suunnittelema lainmuutos. Periaate on ihan sama, koko yhteisö on vastuussa yksilön teosta.

Jään mielenkiinnolla odottelemaan uusia oikeusministeriön neronleimauksia. Kreikan tukipaketin yhteydessä käyty keskustelu antoi ymmärtää, että opposition harjoittama hallituksen esityksen vastustus hipoi maanpetturuutta. Ehkä kohta saamme lakiesityksen, jonka mukaan hallituksen arvosteleminen on kiellettyä.

Turhaa vänkäämistä suojeluskunnista

Tuntuu melko turhalta vängätä jo vuonna 1944 lakkautetun järjestön poliittisista kytköksistä, mutta suojeluskuntien perinneyhdistys yrittää sinnikkäästi ja ilmeisellä menestyksellä pestä mustaa valkoiseksi ja tehdä järjestöstä pelkän maanpuolustus-, urheilu- ja nuorisoseuran, jossa politiikkaa ei tunnettu. Nykyiset toimijat tekevät sen virheen, että selittävät historiaa nykyperspektiivistä ja vertaavat suojeluskuntia suoraan tämän päivän reserviläisjärjestöihin. Kuvasta tulee väkisin vääristynyt.

Viime tammikuussa perustettu Pohjois-Karjalan suojeluskuntien perinneyhdistys järjestäytyi Juuassa 16.5. perinnepäivän merkeissä. Päivämäärä oli tarkoituksella ajoitettu sisällissodan päättymispäivälle. Paikallislehti Vaarojen Sanomien mukaan perinneyhdistyksen puheenjohtaja, FT, dosentti Jarkko Kemppi päivitti historiaa mm. seuraavasti:

Suojeluskunnat eivät olleet, viittauksista Lapuan Liikkeeseen ja IKL:ään huolimatta, poliittinen toimija. Järjestöön kuului edustajia monista puolueista ja liikkeistä. Oli mahdotonta, että kaikki yli 100 000 jäsentä olisivat omanneet yhdet ja samat mielipiteet. Järjestöön kuuluvia ei myöskään kielletty kannattamasta mitään aatesuuntaa suojeluskuntatyön ulkopuolella.

Minä olen FT Kempin kanssa eri mieltä. Suojeluskuntajärjestö oli jo lähtökohdiltaan poliittisesti diskriminoiva. Sen päätehtävä oli turvata sisällissodan tuloksena muodostunut yhteiskuntajärjestys ja estää hävinnyttä osapuolta horjuttamasta sitä.

2.8.1918 anntetun Suojeluskunta-asetuksen 2 §:ssä säädettiin jäsenten kelpoisuusehdoista seuraavasti: Jäseniksi suojeluskuntiin otetaan sellaisia niihin pyrkiviä miehiä, joiden uskollisuuteen laillista yhteiskuntajärjestystä kohtaan voidaan luottaa ja jotka ovat täyttäneet 17 vuotta. Asetuksen 8 §:n mukaan paikallisesikunta, joka koostui aluepäälliköstä ja neljästä vuodeksi kerrallan valitusta jäsenestä, otti jäseniksi sellaisia henkilöitä, joilla oli 2 §:ssä säädetyt ominaisuudet. Käytännössä tämä tarkoitti sitä, että paikallisesikunnilla oli vapaa harkintavalta jäsenyyden suhteen. Niinpä koko maassa ei ennen vuotta 1940 ollut yhtään suojeluskunnan jäsentä, jolla olisi ollut ainoan laillisen vasemmistopuolueen sosialidemokraattien jäsenkirja. Näin ollen järjestöön kuuluvia ei tarvinnut erikseen kieltää kannattamasta mitä tahansa aatesuuntaa, karsinta oli jo tehty.

Seuraava suora lainaus on HS-kulttuuriarkiston nettisivulta 15.2.2001 päivätty arviointi Kari Selénin kirjaan Sarkatakkien maa, Suojeluskunta ja yhteiskunta 1918-44:

Suojeluskunnan jäsenyys oli vapaaehtoinen, mutta ovet suljettiin koko vasemmistolta. Järjestö vaali kansakuntaa jakavaa, diskriminoivaa luonnettaan talvisotaan asti, kunnes helmikuussa 1940 syntyi laiha sopu SDP:n kanssa. Suojeluskuntiin liittyi tuhatkunta sosialidemokraattia.

Suojeluskunnat ovat keskeinen osa itsenäisyytemme historiaa, ja siksi kannatan tällaisen perinneyhdistyksen toimintaa. Sen on kuitenkin lähdettävä rehelliseltä ja historiallisesti totuudenmukaiselta pohjalta. Muuten syntyy vain tällaista turhaa vääntöä, johon minäkin taas kerran provosoituna lankesin.

Rahalla vai selkänahalla?

Talvella oikeusministeri Tuija Brax lipsautti, että tekeillä on lakiuudistus, jonka mukaan rikoksesta epäilty voisi ennen oikeudenkäyntiä sopia syyttäjän kanssa rahalla maksettavasta lyhyemmästä rangaistuksesta. Kun asia pääsi julkisuuteen, kiirehti Brax selittämään tiedon vääräksi. Tällaista suunnitelmaa ei ole vireillä, mutta sen sijaan valmistellaan lainmuutosta, jonka mukaan tunnustaminen automaattisesti lieventäisi odotettavissa olevaa rangaistusta.

Tämä etukäteen syyttäjän kanssa sopiminen, jota siis ei kuulemma suunnitella, on meille tuttua amerikkalaisista lakisarjoista. Niissähän aina tehdään diilejä, joissa roisto tunnustaa jonkin pikkurikoksen ja lisäksi käräyttää vielä häijymmän rikostoverinsa. Tästä hänet palkitaan etukäteen sovitulla lievemmällä rangaistuksella. Angloamerikkalaisessa oikeusjärjestelmässä tämä on ihan arkipäivää, mutta meille vierasta ja saa sellaisena pysyäkin. Tämä järjestely nimittäin tarkoittaa yksinkertaisesti sitä, että syyttäjä ja syytetyn asianajaja sopivat tunnustettavan rikoksen ja siitä määrättävän rangaistuksen. Tuomioistin vain siunaa tehdyn sopimuksen. Käsittely on nopeaa ja osapuolet tyytyväisiä, ainoat kärsijät ovat oikeudenmukaisuus ja samanarvoisuus lain edessä. Käytännössä rangaistus riippuu yksinomaan rahasta. Rikas pystyy palkkaamaan parhaat asianajajat, jotka neuvottelevat edullisimman sopimuksen. Tuomioistuin ei käytännössä juurikaan tutki asiaa, vaan hyväksyy sen ulkopuolella tehdyn sopimuksen. Jos Brax oikeasti olisi suunnitellut meille tämäntapaista järjestelmää, olisimme saaneet sanoa haikeat jäähyväiset perustuslain takaamalle tasa-arvolle lain edessä. Olisimme palanneet menneisyyteen, jolloin rikas maksoi rahalla ja köyhä selkänahalla.

Brax sanoi tarkoittaneensa sellaista menettelyä, jossa tunnustaminen lieventäisi rangaistusta. Moni lainkuuliainen kansalainen elää siinä uskossa, että asia jo nyt on näin. Ei tunnustaminen lievennä tuomiota, se vain nopeuttaa käsittelyä. Tässä tarkoitettu rangaistuksen lieventämisperuste voi olla aktiivinen avustaminen rikoksen selvittämisessä ja tunnustus olla osa avustamista. Näin ei kuitenkaan välttämättä ole. Oikeat roistot ovat tienneet tämän aina. Heille on turha sanoa, että tunnustamalla saa lievemmän tuomion. He vastaavat siihen, että kun ei tunnusta mitään, ei saa minkäänlaista tuomiota.

Monimutkaisten ja kalliiden talousrikosoikeudenkäyntien kohdalla tällaisessa menettelyassä saattaisi olla jotain järkeä. Olisi kaikkien kannalta parempi saada nopea tunnustus ja lievempi rangaistus kuin istua vuosikausia oikeutta parin lisärangaistuskuukauden takia. Toisaalta taas tätä olisi helppo käyttää väärin. Talousrikollisen kannattaisi kiirehtiä tunnustamaan jokin pikkurikos siinä toivossa, että isompien juttujen tutkinta loppuisi siihen ja tapaus vietäisiin nopeasti oikeuteen.

Tunnustuksen hyväksymisessä näytöksi pitää tietysti muistaa historian opetukset. Suomessa oli vuoteen 1947 käytössä legaalinen todistusteoria, jonka mukaan langettavaan tuomioon riitti joko tunnustus tai kahden jäävittömän todistajan yhtäpitävä kertomus. Tunnustus tai kaksi todistajaa olivat siis täysi näyttö, yksi todistaja vain puoli näyttöä. Puoli näyttöä vapautti syytetyn. Loppuaikoina asia ei enää ollut näin yksioikoinen, vaan mukaan oli tullut paljon nykyisen vapaan todistusteorian elementtejä.

Vielä 1800-luvulla legaalinen todistusteoria oli ehdoton. Jäykkä ja kaavamainen menettely aiheutti tietenkin melkoisia ylilyöntejä puolin ja toisin. Virkavallan intressissä oli saada mieluummin tunnustus kuin tutkia hankalia ja monimutkaisia tapahtumia ja etsiä niille todistajia. Tarinat poliisin hakkaamista tunnustuksista eivät varmasti ole vailla todellisuuspohjaa. Toisaalta taas monia tunnettuja rikollisia ei saatu millään tuomittua, koska tunnustusta ei herunut ja todistajat peloteltiin hiljaisiksi. Näyttö ei riittänyt, vaikka tuomioistuimia avustavat papit kuinka pelottelivat iankaikkisella kadotuksella.

Varovainen siis pitää olla, ennen kuin tunnustus hyväksytään näytöksi. Pelkäksi näytöksi sitä ei saa hyväksyä milloinkaan, vaan sen täytyy aina olla myös uskottava. Muuten minäkin voisin tunnustaa vaikkapa Tulilahden kaksoismurhan ja saada siitä rangaistuksen, vaikka olin rikoksen tekohetkellä puolitoistavuotias.

Kansanviisaus, jonka mukaan rikas maksaa rahalla ja köyhä selkänahalla oli täyttä totta. Vankeus varsinaisena rangaistuksena tuli mukaan kuvioihin vasta 1700-luvun lopulla. Siihen asti vankeutta oli pääsääntöisesti kahta lajia: tunnustusvankeus ja velkavankeus. Lisäksi irtolaisia lähetettiin työlaitoksiin ja kehruuhuoneisiin ilman varsinaista rikosta, siihen riitti pelkkä köyhyys ja kerjääminen. Viimeaikaisesta keskustelusta päätellen tähän järjestelmään palataan ihan lähiaikoina.

Tunnustusvankeus oli nimensä mukaisesti vankeutta, jossa epäilty istui alkeellisissa oloissa vangittuna niin kauan, että tunnusti rikoksensa. Mitä kurjemmiksi olot järjestettiin, sen nopeammin heltisi tunnustus. Tämä oli yksi niitä legaalisen todistusteorian ikäviä sivutuotteita. Velkavankeus oli myös nimensä mukaista vankeutta. Velkoja otti kruununmiesten avulla velallisen kiinni ja piti vankina niin kauan, että sukulaiset maksoivat velan tai asiasta päästiin muuten sopimukseen, vaikkapa velan korvaamisesta työllä.

Sitten vankeutta alettiin käyttää myös tuomioistuimen määräämänä rangaistuksena. Yleisin vankeusmuoto oli pakkotyö ja sen kovennettu muoto pakkotyö kaularaudoissa. Työllä paitsi sovitettiin rikos, niin myös maksettiin rikoksen aiheuttama taloudellinen vahinko.

Vankeutta seurasi kuitenkin vain törkeimmistä rikoksista. Kaikkein tavallisin rangaistus oli sakko, jonka rahaeläjä tietysti maksoi heti. Varojen puuttuessa sakko muutettiin ruumiinrangaistukseksi. Rahattoman miehen rangaistus oli joko kujanjuoksu tai raipparangaistus, riippuen teon laadusta ja tuomarin mielialasta. Molemmat olivat hengenvaarallisia rangaistuksia. Kujanjuoksuun tuomittu juoksi kahden seipäin aseistautuneen miesrivin välistä oikeuden määräämät kerrat päästä päähän, ja jokaisen oli omalla kohdallaan lyötävä. Lyöjien tavallisin määrä oli 50 paria eli 100 miestä. Näin esimerkiksi kolminkertaiseen kujanjuoksuun tuomittu vastaanotti peräti 300 lyöntiä. Vikkeläkinttuinen saattoi selvitä vähemmällä.

Raippoja annettiin paljaaseen selkään oikeuden määräämä raippaparimäärä. Raipat eivät olleet mitään piiskoja, vaan kuorittuja ja liotettuja puunoksia. Köyhä maksoi sananmukaisesti selkänahallaan, myös naiset, vaikka heille annettiinkin vain vitsoja samalla periaatteella.

Pitäjänmuseoista löytyvä jalkapuu oli vain huorintekijöille kirkkolaissa määrätty maallisen lain lisärangaistus. Holjaluonteista se ei hetkauttanut millään tavalla, mutta aremmille aiheutti varmasti elinikäisen trauman. Kirkoneteisessä kaikkien pilkattavana istuminen tuhosi ihmisen maineen eliniäksi aikana, jolloin nuhteeton maine oli usein ainoa merkittävä pääoma.

Tämän lyhyen historian kertauskurssin tarkoitus on varoittaa palaamasta askeltakaan aikaan, jolloin rikas selviää rahalla, mutta köyhä kärsii lain määräämän rangaistuksen kokonaan nahoissaan. Jo nyt iso osa kansasta uskoo, että laki ei ole kaikille sama. Jos sopimus- ja maksumenettely otettaisiin käyttöön, katoaisi usko lopuiltakin.

Minä muuten en kuulu niihin, jotka uskovat ettei laki ole kaikille sama. Kyllä se on, kyllä rikas ja köyhä saavat samasta rikoksesta saman rangaistuksen. Kyse on lainsäädännöllisestä erosta. Rikokset, joihin syyllistyvät ensisijaisesti vähävaraiset, ovat perinteisesti ankarammin sanktioituja kuin ns. paremman väen rikokset. Tämän takia nakkivaras saa kovemman tuomion kuin miljoonia kavaltanut talousrikollinen. Murhasta kaikki tuomitaan samojen lakipykälien mukaan, mutta varkaudesta on eri pykälä kuin velallisen epärehellisyydestä konkurssissa. Jos eroja haluttaisiin tasata, niin pitäisi tasoittaa eri lainsäädännössä määrättyjen rangaistusten välisiä eroja. Tosin tällaisia aikeita ei nykyisin ole, vaan suunta tulee olemaan täsmälleen päinvastainen. Perinteisten omaisuusrikosten rangaistuksia tullaan koventamaan ja talousrikosten rangaistuksia lieventämään mm. käyttämällä tunnustusta lieventämisperusteena. Tämä on osa sitä aiemmin manaamaani sääty-yhteiskunnan paluuta.

Työelämän tasavertaiset sopimuskumppanit

Suomalaisen SOK:n omistama Viron Prisma sopi ennätysvauhdilla työntekijöidensä palkan alentamisesta 12-15 %. Kaikki tapahtui sopimalla tasavertaisten sopimuskumppaneiden kesken ja menettelyä tervehditään vastuullisena toimintana vallitsevassa taloustilanteessa. Tästä tulisi meilläkin ottaa oppia.

Viron lain mukaan työsopimuksessa on aina kaksi sopimusosapuolta ja sopimusta voidaan muuttaa vain molemminpuolisella suostumuksella. Käytännössä sopiminen tapahtuu siten, että työnantaja ”neuvottelee” jokaisen työntekijän kanssa erikseen antamalla tasan kaksi vaihtoehtoa: allekirjoita tai häivy. Tämä on mahdollista, koska maan työttömyysaste on 15 %, kollektiivisia työehtosopimuksia ei ole ja alle 10 % työntekijöistä kuuluu ammattiyhdistyksiin. Näissä olosuhteissa sopimusosapuolia ei ole kuin yksi: työnantaja.

Sama tulee tapahtumaan meilläkin ihan lähitulevaisuudessa. Työttömyysaste on jo lähellä Viron lukuja ja yhä suurempi osa työntekijöistä katsoo ay-liikkeen jotenkin ikävän vasemmistolaiseksi ja liittyy mieluummin  Loimaan kassaan, joka kyllä turvaa elannon työttömyystilanteessa, mutta jolta on turha pyytää vaikkapa lainopillista apua missään asiassa. Tupo on jo julistettu kuolleeksi ja haudattu riemunkiljaisuja päästellen. Kiljaisut tulivat tietenkin EK:n suunnasta. Nykyisin vallalla olevat alakohtaiset sopimukset ovat hyvää vauhtia muuttumassa työpaikkakohtaisiksi, ja sitten olemmekin siinä tilanteessa, että eräänä päivänä teidät kutsutaan kahdenkeskiseen ja ehdottoman tasavertaiseen neuvotteluun palkasta ja muista työsopimuksen ehdoista. Silloin viimeistään tulevat tutuiksi lauseet ”Ei ole pakko olla täällä töissä” ja ”Kuule, oven takana on tulijoita jonossa”.

Harjoitelkaaahan ajoissa nöyryyttä, tulette tarvitsemaan sitä taitoa.