Beckhamin jalka

Televisiouutisissa kerrottiin kolmen minuutin ajan David Beckhamin tulevasta akillesjänteen leikkauksesta, joka tapahtuu Suomessa. Parhaaseen uutistoimitustyyliin haastateltiin ortopedia tulevan suorituksen ennusteesta. Puolen minuutin verran uhrattiin aikaa Kehittyvien maakuntien Suomen taustahenkilöiden valmistuneesta esitutkinnasta ja tulevasta syyteharkinnasta.

Tämä kertoo surullisella tavalla asioiden tärkeysjärjestyksestä. Annetaan kansalle leipää ja sirkushuveja, niin se törsöttää tyytyväisenä kuin sika ruispellossa.

Maan tapa vs. laki

Viime syksystä lähtien käydyssä vaalirahakeskustelussa juridiikka ja moraali ovat menneet pahasti sekaisin. Asiasta ei ole tullut oikein huttua eikä velliä, vaan hutvellia. Sanotaanpa asia kerrankin selvästi.

Jos vaalirahoituksessa tai muuten on toimittu lain mukaan, niin asiat ovat juridisesti kunnossa. Jos jotain lakia on rikottu, asiat eivät ole kunnossa. On turha vedota maan tapaan, jos se tapa on lainvastainen. Silloin sovelletaan 1500-luvulta peräisin olevien Olaus Petrin tuomarinohjeiden kohtaa 15: Paha tapa älköön ketään auttako. Ei kukaan voi asiaansa sillä auttaa, että sanoo monta olevan, jotka tekevät samoin kuin hän on tehnyt, koska se, mitä hän tehnyt on, havaitaan olevan vastoin lakia.

Näin yksinkertaista se on, mutta silti jotkut politiikot yrittävät sitkeästi vängätä, että silloinen maan tapa oli toimia lainvastaisesti ja käytäntö siksi olisi hyväksyttävää.

Moraalinen puoli on kokonaan toinen juttu. Kaikki laillinenkaan toiminta ei välttämättä ole moraalisesti hyväksyttävää, mutta poliitikkojen tämä puoli punnitaan vaaleissa. Ikävä kyllä meillä on yleinen tapa, että kun poliitikko jää kiinni jostain laillisesta mutta moraalisesti kyseenalaisesta teosta, hän kiirehtii korostamaan sitä, että tässä ei ole mitään laitonta. Se on täsmälleen sama asia, kuin jos mies jää kiinni housut nilkoissa naapurin rouvan päältä ja puolustautuu sanomalla: ”Haluan korostaa sitä, että tällaisessa toiminnassa ei ole mitään laitonta.” Juridisesti ihan totta, mutta moraalin ja järjen kannalta arveluttavaa.

Humoraalipatologia kunniaan

Suosikkejani parantajien kirjossa ovat erilaiset aroma-, väri- ja kiviterapeutit sekä homeopaatit ynnä muut vipeltäjät. He ovat hyvin virkeitä eläjiä ja aivan mahdottomia valehtelemaan, elleivät sitten satu olemaan sitä lajia hupsuja, että uskovat itse näihin hoitoihinsa. Heidän selityksillään ei kylläkään ole mitään tekemistä lääketieteen tai edes luonnonlakien kanssa.

Tarkastellaanpa aluksi vaikka homeopatiaa. Sehän perustuu siihen, että vaikuttavia ainesosia lainmennetaan tarkkojen mittojen mukaan jopa miljardisosaan alkuperäisestä. Pelkkä lantraaminen ei edes riitä, vaan sen täytyy tapahtua kuunkierron mukaan luultavasti myös loitsuja lukien. Sitten vasta lääke puree. Jos tämä olisi totta, niin tippa pirtua vesiämpäriin oikein sekoitettuna aiheuttaisi hirmuisen humalan.

Vielä en kuitenkaan ole törmännyt humoraalipatologan nimeen vannovaan parantajaan. Tämähän on antiikista periytyvä oppi, jonka mukaan kaikki sairaudet johtuvat veren, liman, keltaisen sapen ja mustan sapen välisestä epätasapainosta. Tasapaino on palautettava suonta iskemällä, oksennuttamalla ja ripulia aiheuttamalla. Hoitoon kuoli varmasti enemmän heikkoja sairaita kuin parani, mutta se oli hyväksyttävä hoitotappio. Hoito nimittäin ei voinut olla väärä, koska antiikin auktoriteetit olivat niin sanoneet. Oppi oli virallisen lääketieteen ohjenuorana vielä uuden ajan alussa.

Hoidon vaarallisuus ja epämiellyttävyys lienevät syynä nykyiseen heikkoon harrastuspohjaan. Voisi sitä silti kokeilla siinä kuin jotain muutakin. Saman tien voitaisiin ottaa käyttöön oppi vaeltavasta kohdusta, joka periytyi myös antiikista asti. Sen mukaan kohtu ei ollut kiinni missään, vaan vaelsi koko ajan ympäri naisen kehoa aiheuttaen kaikenlaisia vaivoja hysteriasta alkaen. Jo terve järki sanoo, ettei asia voi olla näin, mutta silti opin kumoaminen vei vuosisatoja. Antiikin auktoriteetteja ei niin vain uhmattu.

Astrologiauskovaiset ovat verrattavissa vaeltavaan kohtuun uskoviin. Hekin vetoavat antiikin auktoriteetteihin ja pitkään kestäneeseen viralliseen asemaan yliopistojen oppiaineena. Silti he tietävät hyvin, että Uranuksen olemassaolo havaittiin 1781, Neptunuksen 1846 ja Pluto oli planeetta 1930-2006. Ennen näitä vuosilukuja niiden olemassaolosta ei voinut olla mitään tietoa, mutta silti ne istuvat mukavasti ikivanhaan järjestelmään.

Minä taidan pysyä vanhassa väriterapiassa jääkaapilla: sinistä lenkkiä ja punaista maitoa.