Kukapa olisi uskonut?

-Minun on hyvin vaikea ymmärtää, että yritykset toisella kädellä vaativat valinnanvapautta ja toisella kädellä ovat valmiita tekemään valinnanvapauden kanssa ristiriidassa olevia ratkaisuja, monopoleja kokonaisten alueiden mittaluokassa.

23559838_882673871892591_6247511716982591723_n

Tämä peruspalveluministeri Annika Saarikon lausahdus kuvastaa hyvin päättäjien ja yritysten erilaista käsitystä soten valinnanvapaudesta. Poliitikkomme näyttävät elävän utopiassa, jossa jokaisessa kunnassa on rinnakkain vähintään kolme terveyspalveluiden tuottajaa, julkinen ja pari yksityistä. Palvelua tarvitseva asiakas sitten päättää mistä ovesta kävelee sisään.

Todellisuus on jotain ihan muuta. Terveysyritysten käsitys valinnavapaudesta on se, että mahdollisimman moni asiakas valitsee juuri heidän yrityksensä. Yritykset kilpailevat sekä asiakkaista että markkina-alueista, se kuuluu yritysten väliseen kilpailuun luonnollisena asiana.

Juuri siksi Attendo tarjoutui viime keväänä ostamaan kuntien terveyskeskuskiinteistöjä. Tarkoitus oli ja on edelleen varmistaa yritykselle asiakaskunta takaamalla kunnille peruspalvelujen pysyminen paikkakunnalla. Myönnän ihan suoraan, että minua kuntapäättäjänä houkuttelee tällainen tarjous. Pohjois-Karjalassa jo toimivalla maakunnallisella Siun Sotella on omat ongelmansa, jotka olivat ennakoitavissa jo vuosi sitten, siis ennen kuin Siun Sote edes aloitti toimintansa. Nyt nämä uhkakuvat alkavat toteutua. Tämän vuoden tilinpäätös tulee olemaan 10 miljoonaa alijäämäinen, ja sama säästäminen jatkuu myös ensi vuonna. Kun valtakunnallinen sote ja maakuntamalli tulevat, niin kumuloituneet laskut rysähtävät kuntien maksettavaksi.

Ulkoistamisessa on myös valtava riski, joka konkretisoitui Rääkkylän tapauksessa. Vuonna 2010 Rääkkylä ulkoisti koko perusterveydenhuollon Attendolle ja päätyi neljässä vuodessa kriisikunnaksi. Kunta velkaantui Attendolle miljoonan vuodessa ja joutui asian paljastuttua ottamaan lainaa maksaakseen tämän budjetointivirheen seurauksena syntyneen velan. Jos Rääkkylän tapaus kiinnostaa, niin seurasin sitä takavuosina aika tiiviisti. Kooste löytyy täältä.

Kun tällaisia katastrofeja syntyy jo peruskuntatasolla ihan vain osaamisen puutteen takia, niin hirvittää ajatella mitä saadaan aikaan valtakunnallisesti. Tuosta alussa maintusta Meri-Lapin tilanteesta en osaa sanoa mitään muuta kuin että kaikkea se sote teettää. Kunnat pyrkivät pitämään palvelut asukkaidensa lähellä, kuten kuntien pitääkin tehdä. Yritykset pyrkivät maksimoimaan asiakasmääränsä ja voittonsa, kuten yritysten kuuluukin tehdä.

Ja päättämässä ovat valtakunnanpoliitikot, jotka elävät kauniissa utopiassa ja yrittävät ohjata todellisuutta tämän utopiansa mukaan.

 

Laki ja pahanteon kirjo

Tuore perhe- ja peruspalveluministeri Annika Saarikko liittyi maanantain A-studiossa siihen joukkoon, joka haluaa säätää olemassaolevan lain. Hän on sanonut tarkoittaneensa tyttöjen ja naisten ympärileikkausten erillistä kriminalisointia. Se antaisi viestin siitä, mitä pidämme ihmisoikeuksien kannalta oikeutettuna.

Ministeri ei nyt taida ymmärtää rikoslainsäädäntöä. Rikoslailla ei anneta viestejä, vaan siinä säädetään rangaistavat teot ja niistä tuomittavat rangaistukset. Tuo linkittämäni Kalevan artikkeli antaa vihjeen ongelmasta, joka kasuistisesta eli pikkutarkan yksityiskohtaisesta lainsäädännöstä seuraa. Jos kielletään tyttöjen ympärileikkaus, niin koskeeko se myös poikia, vai pitääkö pojista säätää erikseen? Jos pitää säätää erikseen, niin ovatko jotkut uskonnot erityisasemassa? Jos ovat, niin miten se perustellaan?

Nykyisin asiasta on säädetty rikoslain 21 luvun 6 §:ssä.

Jos pahoinpitelyssä 1) aiheutetaan toiselle vaikea ruumiinvamma, vakava sairaus tai hengenvaarallinen tila, 2) rikos tehdään erityisen raa’alla tai julmalla tavalla tai 3) käytetään ampuma- tai teräasetta taikka muuta niihin rinnastettavaa hengenvaarallista välinettä ja rikos on myös kokonaisuutena arvostellen törkeä, rikoksentekijä on tuomittava törkeästä pahoinpitelystä vankeuteen vähintään yhdeksi ja enintään kymmeneksi vuodeksi.

Lainkohdassa ei mainita erikseen sukuelinten silpomista, mutta ihan varmasti sillä aiheutetaan vakava ruumiinvamma. Kyseessä on siis törkeä pahoinpitely, vaikka tekotapaa ei erikseen mainita. Rikoslaki ei voi nimetä jokaista mahdollista tekoa erikseen, vaan rikoksen tunnusmerkistö määritellään yleisellä tasolla. Näin sen alle mahtuvat kaikki tunnusmerkistön täyttävät teot.

Tai tietenkin voitaisiin määritellä kaikki mahdolliset teot, tekotavat ja aiheutetut vammat erikseen. Ennen pitkää se johtaisi kuitenkin mahdottomaan tilanteeseen. Rangaistava olisi vain sellainen teko, joka on tarkasti yksilöity laissa. Jossain vaiheessa tapahtuisi kuitenkin sellainen rikos, jota ei laista löydy, joten ilmiselvä rikollinen olisi jätettävä tuomitsematta. Nulla poena nullum crimen sine lege, kuten muinaiset roomalaiset sanoivat. Ei ole rikosta eikä rangaistusta, jos laissa ei ole niin säädetty.

Otetaanpa esimerkki historiasta. Vuoden 1734 lain pahanteon kaari oli yksityiskohtainen. Siinä määriteltiin erikseen erilaiset pahoinpitelyt kasvoihin ja kaulaan lyömisestä, luiden katkomisesta ja lihashaavoista alkaen aina parrasta kiskomiseen asti. Lukekaapa täältä luvut XXIV – XXV ja yrittäkää soveltaa niitä tyttöjen ympärileikkaukseen. Huomaatte, että se ei oikein onnistu, koska sitä ei ole erikseen määritelty. Laki on vanha eikä voinut kyseistä tekoa tuntea, mutta ymmärrätte problematiikan. Jokainen uusi ihmismielen keksimä pahanteko olisi kirjattava rikoslakiin erikseen, jotta siitä voitaisiin rangaista.

Tässä on syy siihen, että kasuistisesta rikoslaista luovuttiin jo kauan sitten ja siirryttiin yleisiin rikoksen tunnusmerkistöihin.

En edellytä ministerin tietävän tällaisia asioita. Minulla lienee kuitenkin lupa edellyttää, että ministeri ottaisi selvää voimassaolevan lainsäädännön sisällöstä ja perusteista ennen kuin puhuu julkisuudessa sen uudistustarpeesta. Nyt puhutaan erittäin vakavasta rikoksesta, mutta siitä on jo säädetty. Uutta lainkohtaa enemmän tarvitaan lisää informaatiota nykyisen lain sisällöstä.

Saahan mistä tahansa asiasta säätää erikseenkin, mutta silloin pitää myös osata varautua säädöksen tuomiin uusiin ongelmiin. 1800-luvulla nykyisen Saksan alueella yritettiin laatia ihan koko elämän kirjon kattava lainsäädäntö erittäin pikkutarkasti. Siitä luovuttiin, koska valtavan mittaisessa laissa jouduttiin säätämään muun muassa, että mikä koskee lankkuaitaa, koskee myös säleaitaa.