As long as we’re together the rest can go to hell! Oodi David Bowielle!

Vuosi sitten elämääni astui uusi uros, kastroitu uros. Hänen nimensä on David Bowie: ”As long as you’re still smiling.
There’s nothing more I need”
Bow
Bowie pelastettiin Espanjassa omistajalta, joka ei pitänyt siitä, että koira ei hauku. Bowieta pahoinpideltiin ja se pidetiin ilman ruokaa ja juomaa pihalla kytkettynä lyhyeen hihnaan niin, ettei se päässyt edes makaamaan. Bowien pelasti sieltä enkeli nimelta Fernando. Bowie oli ensin pari kuukautta kotihoidossa Espanjassa kunnes se saapui meille tänne Helsinkiin. Voin koko sydämestäni suositekka rescue-koiran ottamista, sillä kaikki on mennyt paremmin kuin uskalsimme unelmoidakaan. Järjestö Bowien pelastumisen takana on Animales Sin Suerte.
Bowien lelu

Bowie otti heti paikkansa perheessämme. Erityisen rakas siitä on kuitenkin tullut minulle. Rakastan Bowieta NIIN paljon. Se on minun terapeuttini. Kerron sille lenkeillä kaikki murheet ja se aina ymmärtää. Se odottaa minua uskollisesti ja iloitsee aina näkemisestäni. Tulonsa jälkeen se on kulkenut mukanamme työmatkoilla ulkomaita myöten ja tottunut mm. asumaan hotellissa. Se on ollut lehtikuvauksissa ja mainoksissa mallina. Ja kotona se tietysti nukkuu sängyssä pää tyynyllä kuorsaten. Vähänkö on siis Bowiekkalaisen elämä muutunut vuodessa:)

bowiemakaa

David Bowie nimi ei ole meidän antamamme, mutta se sopii tälle tylikkäälle herralle kuin nenä päähän. Haluan omistaa tässä meidän Bowielle sen tunnetumman Davidin kappaleen, jonka sanat kertovat meidän symbioosistamme. Joku pitää varmaan minua ihan hupsuna, mutta en välitä- the rest can go to hell- meidän Bowie tuntuu olevan kaikin tavoin niin kovin kiitollinen olostaan meillä, että sekin on liikuttavaa. I alsolutely love him!

”I’ve nothing much to offer
There’s nothing much to take
I’m an absolute beginner
And I’m absolutely sane
As long as we’re together
The rest can go to hell
I absolutely love you
But we’re absolute beginners
With eyes completely open
But nervous all the sameIf our love song
Could fly over mountains
Could laugh at the ocean
Just like the films
There’s no reason
To feel all the hard times
To lay down the hard lines
It’s absolutely true

Nothing much could happen
Nothing we can’t shake
Oh we’re absolute beginners
With nothing much at stake
As long as you’re still smiling
There’s nothing more I need
I absolutely love you
But we’re absolute beginners
But if my love is your love
We’re certain to succeed

If our love song
Could fly over mountains
Sail over heartaches
Just like the films
There’s no reason
To feel all the hard times
To lay down the hard lines
It’s absolutely true…”

Songwriters: WELLER, PAUL JOHN

Armon kintereillä eli armon mekin ansaitsemme!

Haluan suositella sinulle kirjaa, jossa olen mukana. En suosittele sitä siksi vaan sen takia, että sen on kirjoittanut suuresti ihailemani nainen, Taru Hallikainen. Hän on kolmen lapsen ja yhden enkelilapsen äiti, joka katselee maailmaa monelta kantilta ja on sitä mieltä, että armon mekin ansaitsemme. Sain siis itse olla yhtenä monista henkilöistä kertomassa oman käsitykseni tuosta pienestä, mutta latausta täynnä olevasta sanasta. Minä ainakin osaan olla hyvin armollinen monille, mutta hyvin harvoin itselleni.  Armon kintereillä -kirjasta kerrotaan näin:

”Armo on pieni, mutta paljon kattava ja helppoja selityksiä pakeneva sana. Se on yhtä aikaa arkinen ja juhlava. Perinteisesti sana on liitetty uskontoon eikä se ole vieras juridisessakaan merkityksessä.

Armon kintereillä antaa äänen erilaisille armon kokemuksille. Yli 30 ihmistä kertoo avoimesti, mitä armo heille käytännössä tarkoittaa. Monelle heistä armoon liittyy itsemyötätunto ja armollisuus itseä kohtaan. Osalla armo yhdistyy elämän syviin kriiseihin. Eri pohjilta kumpuavissa armon kokemuksissa on silti jotain yhteistä kertojien taustoista ja maailmankatsomuksista riippumatta.

Reformaation eli uskonpuhdistuksen juhlavuotena 2017 ilmestyy erilaisia teologiaan, historiaan ja tietenkin Lutheriin liittyviä teoksia, joissa myös armon olemuksesta epäilemättä puhutaan. Armon kintereillä -teoksen tekijä Taru Hallikainen kiinnostui teologian ja virallisten määritelmien sijaan siitä, miten ja millaisena yksityiset ihmiset armon kokevat, mitä sana heille tarkoittaa.

Taru Hallikainen (s. 1977) on filosofian maisteri ja viestinnän ammattilainen, joka on aiemmin julkaissut teoksen Pikkuveljet eivät ole perhosia – kohdun mittainen elämä (Basam Books 2013).”

image.php

Luin juuri Olli Lindholmin kommentin siitä kuinka hän ei aina tunnista omaa julkisuuskuvaansa. Häntä pidetään tosikkona, jota hän ei kuulemma ole. Minua taas pidetään reippaana erityislapsen äitinä, ahkerana, avuliaana ja liian usein käytetään sanaa selviytyjä.  Vihaan sanaa selviytyjä. Mistä sitä tietää, että tässä selviytyy? Ja yhtään ahkerampikaan en ole kuin kukaan muu. Jos minä saan päättää niin asetan riman lattialle, jotta siitä voi kävellä yli. Tarun kirjaan antamani haastattelun jälkeen ymmärsin sen kuinka armottomasti olen itsekin yrittänyt olla se reipas ja selviytyvä. Olen alkanut tehdä todella työtä armon kanssa suhteessa itseeni. Eli tervetuloa vaan tutustumaan ei selviytyjään, pinnansa helposti menettävään, mukavuuden haluiseen äitiin, joka ei todellakaan ole sinut erityislapsen vanhemmuuden kanssa. En oikeastaan enää koskaan pääse siihen täydelliseen tekemiseen (millään elämän osa-alueella) mikä oli minulle ennen tärkeää. Se ei ole enää. Tämä elämä tuntuu kulkevan eteenpäin ihan hyvin, vaikka kotona ( eikä pään sisällä  ) ole aina ne mattojen hapsut suorassa.

Pope_Francis_Quote_1

”En halua olla hänen omaishoitajansa. Haluan olla hänen äitinsä.”

Omaishoitajat säästävät Kelan tutkimusten mukaan Suomelta noin kaksi miljardia euroa vuosittain. Kyseessä on pelkästään arvio, koska suuri osa omaistaan hoitavista ei saa ollenkaan omaishoidontukea. Luulisi, että päättäjien silmissä tuo parin miljardin säästö olisi hatun noston arvoinen suoritus ja kaikki virallistetut omaishoitajat saisivat kunnollisen korvauksen tekemästään työstä. Näin ei kuitenkaan ole. Olen kirjoittanut tästä blogissani jo aiemmin monta kertraa ja saan näköjään kirjoitaa viimeiseen hengenvetooni saakka. Tulin taas aamulla Helsingin Sanomia lukiessani niin vihaiseksi, että meinasin pimahtaa. Lehdessä oli Hannan haastattelu. Hanna on poikansa Wiljamin omaishoitaja. Wiljamilla on kehitysvamma, autismia, ADHD, aistiyliherkkyyttä.

http://www.hs.fi/kaupunki/art-2000005123841.html

”Wiljamilla on kymmenvuotiaan voimat, mutta uhmaikäisen itsesuojeluvaisto ja tahto. Hän tarvitsee apua vessassa ja syömisessä ja pukemisessa ja herättää useita kertoja yössä.
Kun hän suuttuu, tavaroita särkyy. Hän on se lapsi marketin kassajonossa, joka makaa lattialla, huutaa ääneen tai pyörittää käsiään kuin tuulimylly. Kun hän juoksee karkuun, hän ei pysähdy aikuisen huutoon tai vilkkaan tien laitaan.
Siksi ulkona Wiljamilla on hihna ranteessa ja gps-paikannin. Kotona on turvalukko ovessa ja ikkunoiden kahvat poistettu. Kesällä yksi kahva oli vielä vessan pikkuikkunassa, sitten uintiretkelle mielivä poika keksi, että sitä siirtämällä pääsee muualta talosta ulos.
Hanna Morjava ei ole vielä saanut uutta virallista päätöstä omaishoidon tuestaan. Sosiaalityöntekijä on kuitenkin jo sanonut, että tuki pudonnee bruttona 544 eurosta 392 euroon. Koska tuki on alin mahdollinen, siitä ei sentään enää vähennetä kahtakymmentä prosenttia pojan koulunkäynnin takia kuten monilla muilla perheillä. Vapaapäivien määrä laskee kolmesta kahteen.
Morjava on yksinhuoltaja. Aiempi iltatyö teatterimaskeerajana ei erityislapsen kanssa käy. Niinpä kun poika meni kouluun, äiti lähti opiskelemaan lähihoitajaksi. Nyt hän tekee keikkaa muutaman vajaan päivän viikossa. Suurempi työmäärä ei onnistu, koska poika tarvitsee valpasta tuttua aikuista ihan joka hetki ollessaan valveilla ja usein öisinkin. Uudet ihmiset ja paikat saavat hänet tolaltaan.
Työkeikoista ja pojan vammaistuesta huolimatta tulot ovat jatkuvasti niin pienet, että valutaan toimeentulotuelle.”

392 euroa kuukaudessa!!!!! Miinus verot! Hei haloo, onks valoo!? Wiljam on niin vaikeasti hoidettava, että hänelle ei jutun mukaan tahdo löytyä edes sijaishoitopaikkaa. Äidille oli ehdotettu jo aikoja sitten, etät lapsi pitäisi äidin jaksamisen takia laittaa laitokseen, mutta sitähän ei kukaan äiti tietysti halua. Ja jos rahasta puhutaan niin se laitospaikka, se se vasta yhteiskunnalle maksaakin.

tassu_juliste_hyvc3a4elc3a4mc3a4

Eikö ihan oikeasti kenelläkään ns. päättäjällä ole edes lähipiirissään erityislasta, jotta heidän haasteensa ja ongelmansa eivät olisi niin vaikeita käsittää?! Jos ei ole niin voin suositella montaa perhettä johon voi mennä tutustumaan siihen arkeen mikä kohtaa kun lapsi syntyy vammaisen, sairastuu vakavasti tai vammautuu myöhemmin.

Ja kuten jutussa todetaan niin pahinta on silloin kun vamma ei näy heti päälle eikä ole ilmeinen. Meillä tiedetään tämä tilanne paremmin kuin hyvin. Lapsi näyttää liian terveeltä. Kohta äiti näyttää sairaamalla kun voimat loppuu jatkuvan sairaala-terapia-kuntoutus-kierteen takia. Rintaan sattuu ja itku tulee jos edes alan ajatella sitä millainen pojan tulevaisuudesta tulee jos en enää jaksa tapella joka ikisestä asiasta ja päätöksestä. Ja sama tilanne on sadoissa kodeissa: Mitä jos sen omaishoitajan voimat loppuvat?

Se on varmaan pakko kohta jrjestää joku mielenosoitus tämän asian tiimoilta kun kukaan ei herää eikä reagoi. Tai joo, aina ennen vaaleja omaishoitajillakin on monta ystävää, mutta hiljaista on sitten vaalikauden aikana:(