Lohdunkantaja

Lohdunkantaja on pienten lasten äitien, Katja Snällin ja Piia Hoffstenin, suunnittelema hyväntekeväisyyskorusarja, jonka tuotto ohjataan kokonaisuudessaan Uuden Lastensairaalan hyväksi.

Korun tarina lähtee intohimosta tehdä yhdessä jotain merkityksellistä, halusta auttaa ja olla osa suurempaa kokonaisuutta. Uusi Lastensairaala 2017 -hanke on herättänyt ihmisissä ennennäkemätöntä yhteisöllisyyttä ja auttamisen halua.

11248884_473968986112452_4081895513188656110_o
Samalla tavoin kuin uusi lastensairaala on konkreettinen projekti, niin myös koru on kaunis, pysyvä muisto lahjoituksesta ja osallistumisesta yhteiseen projektiin lastensairaalan tukemiseksi. Korun idea syntyi juuri tästä konkretiasta, uudesta modernista sairaalarakennuksesta, jossa pienille potilaille luodaan mahdollisimman hyvät paranemisen edellytykset ja jossa huipputason sairaanhoidolle ja tutkimustyölle taataan jatkuvat kehittämismahdollisuudet.
Sairaalarakennuksen koordinaatit löydät koruista.

Hankkeen tavoitteena on nähdä iso joukko lohdunkantajia, jotka haluavat olla osa upeaa, Uuden Lastensairaalan tarinaa. Tavoite on kerätä vähintään 75 000 euroa Uuden Lastensairaalan hyväksi.

https://www.facebook.com/lohdunkantaja/about/

Minä lupauduin myös kertomaan tarinanani hankkeen Faceboook-sivuilla.

https://www.facebook.com/lohdunkantaja/?fref=ts

LOHDUNKANTAJA – Sanna Kiiski, äiti, yrittäjä, juontaja, toimittaja

”Kun kuulee uutisen, jota on pelännyt, sitä ikään kuin tippuu mustaan aukkoon. Näkee tapahtumat, kuulee sanat, mutta katsoo niitä ulkopuolelta ajatellen, että nyt se tapahtuu – minun lapseni kuolee. Näin koin tilanteen, jolloin kolme lääkäriä tuli kertomaan, että silloin vajaa 3-vuotiaalla Ben-pojallamme on syöpä. Ja kyllä, se on pahanlaatuinen kasvain ja ei, kyseessä ei voi olla virhe. Seisoin poikani sängyn vierellä ja kuulin kaiken, mutta en ymmärtänyt mitään. Meille sanottiin, että seuraavat viikot ratkaisevat sen, kuinka hyvät mahdollisuudet Benillä on parantua. Marraskuun 21.päivä vuonna 2013 muutti peruuttamattomasti sitä käsikirjoitusta, minkä olin elämälleni luonnostellut.

Odotin kolmatta lasta, joka syntyi päivää Benin syöpädiagnoosin jälkeen. Seuraavat 5 kuukautta poika oli sairaalassa ja 2 vuotta infektioeristyksessä. Hän sai kaikki mahdolliset haittavaikutukset, mitkä sytostaattihoidoista ja immunoglobuliinikorvaushoidoista voi saada. Ambulanssi ja Lastenklinikan ensiapu tulivat tutuiksi. Myöhemmin myös Lastenlinna, koska pojalle jäi jos jonkinlaista neurokognitiivista haittaa, siis kaikki ne mistä ohimennen hoitojen alussa mainitaan, mutta joihin ei kukaan vanhempi osaa silloin keskittyä, kun tärkeintä on saada lapsi terveeksi syövästä.
Kun odotin Beniä, kävin seitsemässä ylimääräisessä ultrassa, en juonut enää aspartaami-juomia, en syönyt prosessoitua lihaa enkä oikein uskaltanut tehdä mitään. Poika syntyi sektiolla, koska pelkäsin niin paljon synnytystä. Serkkuni oli vammautunut synnytyksessä ja hänen äitinsä oli kuollut. En halunnut, että lapseni vammautuisi. Kaikkeni tein, mutta silti poika sai syövän ja on nyt erityislapsi.

Onko asia ollut helppo hyväksyä? Ei ole. Ei ole, vaikka minulle hoetaan, että olisit iloinen, että hän on elossa. Tietysti olen! Samaan aikaan osastolla oli hoidossa monta sellaista pientä, joiden vanhempien surun näin, kun hoidot lopetettiin ja saattohoito alkoi. Vaikka olen iloinen, niin en siltikään ole vielä pystynyt täysin hyväksymään sitä tietä, mikä Benille on annettu. Edessä on lukemattomia terapioita, kuntoutusta ja niin edelleen. Kyllä lapselleen haluaisi helpomman polun ja kevyemmät askeleet.

15732465_722197481289600_1413542359005250011_o

Meiltä kysytään usein, että eikö vuodet syöpähoitojen keskellä olleet ihan hirveitä? Kuinka sitä jaksoi? Moni sanoo, ettei pystyisi olemaan lasten syöpäosastolla. Minä vastaan, että jokainen vanhempi pystyy ja jaksaa ja kykenee IHAN mihin vaan, kun lapsi sairastuu. Osasto on itse asiassa hyvin lohdullinen paikka ja turvan tuoja, kun elämä lyö avokämmenellä päin näköä. Siellä on ihmisiä, jotka tietävät juuri miltä sinusta tuntuu. Siellä on henkilökunta, joka osaa sanoa juuri ne oikeat sanat. Ja hyvä hoito ja selkeä suunnitelma toivat myös lohtua ja uskoa tulevaan.

Lohtua on myös tuonut minulle muistikuva siitä hetkestä, kun astuimme mieheni kanssa syöpädiagnoosin kuulemisen jälkeen ulos Lastenklinikalta. Meidät oli lähetetty kotiin pojan magneettikuvauksen ajaksi. Odotimme taksia, jalat eivät kantaneet. Korvissa suhisi ja olin varma, että maailma loppuu. Siinä ulkona seisoessa tajusin kuitenkin hyvin selvästi, että ei se maailma lopukaan. Ambulansseja tuli ja meni. Ihmiset juttelivat, nauroivat ja aurinkokin yritti paistaa. Taksi tuli, kuski rupatteli ja radiossa soi Clifters. Oma henkilökohtainen tragedia ei pysäyttänytkään maailmaa. Se pyöri ja jatkoi kulkuaan. Siellä taksissa jo tajusin, että kävi miten tahansa, niin tästä selvitään. Elämä jatkui, se oli vaan muuttunut erilaiseksi kuin olin ajatellut. Nyt kolme vuotta myöhemmin näen sen, että tämäkin matka on ollut kulkemisen arvoinen. Sitä on oppinut näkemään elämän synkimmissäkin värisävyissä aina häivähdyksen jotain kirkasta ja valoisaa.”

#ULS2017 #Lohdunkantaja #hyväntekeväisyys #charity #hyväntekeväisyyskoru #Timanttiset #tehdäänhyvääyhdessä #hyvääuuttavuotta

kuva – Jouko Eronen

Ei kommentteja.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *