Onnistumisia ja epäonnistumisia äitinä ja ihmisenä!

Toivoin lapsia niin kauan, että minulla oli päässäni hyvin selkeä kuva siitä millainen äiti minusta tulisi. Olin päättänyt, että en koskaan korottaisi ääntäni lapsille vaan selittäisin aina kärsivällisesti tekojen syyt ja seuraukset ja en koskaan lahjoisi enkä uhkailisi. Jepjep. Taas ryven täällä ihan kamalissa tunnontuskissa kun vedin kunnolliset raivarit aamulla keskimmäisellemme, joka ei vielä viidennelläkään kehotuksella liikahtanutkaan pukemaan vaatteita ylleen ehtiäkseen tennisleirilleen. Minulta paloi hermo ja tytöltä tuli itku. Sitten minulle tuli ihan kamala katumus ja pyysin anteeksi. Tyttö ei leppynyt ja minä pahoitin mieleni vielä enemmän. Lopulta saimme asian sovittua, mutta minua suututtaa miksi provosoidun välillä niin pahasti ja miksi sorrun ärsyttävään hoputtamiseen koko ajan. Lapsilla on oma tahtinsa ja lapset on muutenkin lapsia. Hävettää. Erityisesti Mailta vaadin välillä liikaa. Näen hänessä itseni ja peiliin katsominen on välillä haastaavaa. Mai sanoo minua välillä tyhmäksi kakkapökäleeksi ja hän on ihan oikeassa. Tänään ainakin taas olo tuntuu ihan tyhmältä kakkapökäleeltä.

5d7c8817fda89205863461a062d4f7fa

Pieni onnistumisen hetki tuli taas yhtenä iltana iltalenkillä kun näin äidin, jonka tytär sai hurjat uhmaraivarit ja äiti ei päässyt tytön kanssa ei eteen eikä  lapsen itkiessä ja nyyhkiessä pienen polkupyöränsä päällä. Äidin maltti kesti hyvin, mutta tyttären kiukku oli vielä suurempaa. Mietin pitkään uskallanko mennä puhumaan heille, mutta lopulta menin. Kysyin, että voisinko auttaa ja kerroin, että minulla on kotona kolme suurin piirein saman ikäistä lasta. Polvistuin siihen maahan lapsen viereen yhdessä koiramme Bowien kanssa ja aloin jutella niitä näitä. Koira kiinnosti tyttöä niin, että itku loppui. Juttelimme tovin ja tyttö kyseli koirasta. Hetken päästä tilanne oli niin rauhoittunut, että matka saattoi jatkua. Äiti kiitti minua ja itselle tuli tapahtuneesta todella hyvä mieli. Tiedän mitlä tuntuu kun lapsi kiukkuaa ja kaikkia vaan tuijottavat eikä tilanne etene. Pelkäsin, että äiti olisi suuttunut tilanteeseen menostani, mutta onneksi niin ei käynyt:)

joy

Nyt lähden hakemaan Maita tennisleiriltä ja toivon, että pärjäisin loppupäivän äidin hommissa hieman paremmin. Yritän ainakin kovasti. Ei muuta kuin ilon kautta ja hyvällä sykkeellä:)

 

Ei kommentteja.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *