Muutama valittu sana venäläisistä

Suomessa käydessäni minulta usein kysytään, onko siellä Andalusiassa paljon ryssiä. Varovaisen arvioni mukaan mahdollisesti muutamia, mutta tapaamistani Venäjältä muuttaneista suurin osa on venäläisiä. Kas kun minulle ryssittely merkitsee solvaamista, ei naapurimaamme kansalaisista yleisesti hyväksyttyä kutsumanimeä.

Halusin kirjoittaa aiheesta, sillä se koskettaa perhettäni. Nuorin poikani on espanjalaisen korisjoukkueensa ainoa ulkomaalaispelaaja. Joukkue on ottanut tämän topsypuikkona tulitikkurasiasta erottuvan poikani kivuttomasti vastaan, mutta harjoitussalin yhteydessä on myös sisäjalkapallokenttä, josta pojalleni oli huudeltu ivallisesti: ”Ruso, ruso!” Poikani osaa jo sen verran espanjaa, että oli oikaissut olevansa Suomesta, mutta se ei ollut kantautunut totuudelta ummistettuihin korviin, vaan huutelijat olivat alkaneet vilautella keskisormiaan ja rusottelun lisäksi ryhtyneet huutelemaan kuorossa: ”Mafia, mafia!” Treenien jälkeen poikani pohti, voiko hän enää osallistua harjoituksiin, koska hänen oletetaan liittyvän jollain tavalla Venäjän mafiaan. Äkkiä voisi ajatella, ettei mafiaperheeseen kuuluvaa kakaraa hirveästi kiusattaisi, mutta täällä näkee välillä suoranaista venäläisvihaa.

putintrump.jpg

Tämä vihlaisi minua moninkertaisesti, sillä näiden vajaan neljän ulkomailla eletyn vuoden aikana perheemme on ystävystynyt juuri monien venäläisten kanssa. Olen havainnut, että monet heistä ovat varautuneita, mutta niin kauan kuin kumpikaan osapuoli ei ala pulputtaa Putinia, mielikuvamuurit murtuvat ja kahden eri kansallismielisyyden sijaan pääsevät kohtaamaan ihmiset.

Jo Maltalla törmäsin ilmiöön, joka on täällä Etelä-Espanjassa vieläkin vahvemmin esillä. Äiti ja lapset asuvat ulkomailla ja isä paiskii hommia Venäjällä. Se on aihe, josta he eivät ole halunneet avautua, mutta vaikka joillekin asioille kroonisesti kuuro saatankin olla, en ole kuitenkaan sokea. Kaivakoon kukin rivien väleistä haluamansa vastauksen, mutta ymmärtääkseni jokainen, joka tällaisen järjestelyn on voinut tehdä, on sen käyttänyt hyväkseen. Vastaavassa tilanteessa toimisin nyky-Venäjällä todennäköisesti täsmälleen samoin.

Sitten niihin ryssiin. Heitä en ole tavannut kuin pari. Maltalla yhden ja täällä yhden. Molemmat olivat juuriharjalla aivopestyjä ylimielisiä naisia, jotka aloittivat välittömästi politikoinnin ja yrittivät käyttää Venäjän johdolta kopioitua pelottelutaktiikkaa puheissaan. Maltalla tapaamani nainen yritti perustella Krimin valtausta sillä, että siellä puhutaan venäjää. Kerroin oitis lähettäväni kuningatar Elisabetille käskymeilin käydä kiskaisemassa Yhdistyneen kuningaskunnan lippu Valkoisentalon salkoon, koska siellähän sitä englantia vasta pulputetaankin. Palaverimme päättyi siihen.

Sille toiselle venäläisnaiselle muokkasin muutaman rivin historiaa uusiksi, koska hän vaati minua pientä poloista kunnioittamaan häntä, koska hänen kotimaansa oli anteliaisuuttaan lohkaissut minulle sata vuotta sitten kotimaan. Kysyin kirkkain silmin, eikö hän todellakaan ollut tietoinen oikeasta historiankirjoituksesta. Kun sivistymättömyyden ja moukkamaisuuden sekoitus alkaa puskea sitä peittelevän ihmisen kasvoille, se on yhtä herkkä hetki kuin äkillisen puberteetin puhkeaminen. Aloin nimittäin suoltaa tarinaa, kuinka Venäjä olikin ollut osa Suomea ja me suomalaiset olimme antaneet heille itsenäisyyden. Hän poistui kiireesti paikalta, ja uskaltaisin lyödä vaikka vetoa, selaamaan itseään älykkäämmästä puhelimesta Venäjän historiaa.

Näiden naisten tarkoituksena oli ilmeisesti saada ihmiset joko menettämään malttinsa tai itsevarmuutensa vain muutaman huolella valitun valheellisen sanan voimalla. Ehkä siinä onkin perää, että hiljaisuus on Jumalan kieltä ja kaikki muu vain sen paskoja käännöksiä.

Tanssii homojen kanssa

Vaikka nuorimmat lapseni välillä kyselevätkin, miksi teimme heidät niin vanhoina, en silti vaihtaisi vuosikertaani toiseen. Olenhan saanut elää lapsuuden, jossa joutilaisuuden iskiessä otettiin joko kirja käteen tai painuttiin pihalle harrastamaan. Ei istuttu finninen kärsä kiinni kännykässä. Jos jotain peukutettiin, niin vain itseä.

Elin myös 14 vuotta sellaisessa Suomessa, jossa homoseksuaalisuus luokiteltiin sairaudeksi. Velikultaisessa nuoruudessani seurasin sivusta kun ihmiset hiljaa supisivat, kuka on homo ja kuka vain ehkä ihan vähän. Nyt koko ajatus sellaisesta tulkinnasta on sairas.

Ensimmäiset kosketukseni homoihin sain työskennellessäni väärennetyillä papereilla alaikäisenä ravintoloissa. Yksi niistä oli fyysinen. Harjoittelin kapakan taukohuoneessa vanhojen tanssien askelkuvioita, kun yksi tarjoilijana työskennellyt homomies kiepautti minut kainaloonsa ja näytti, miten sitä valssia oikeaoppisesti luistellaan. Olihan se vähän outoa teini-iän jälkimaininkien kuohuissa edelleen räpiköineelle permanenttipäälle, mutta nykyään voin sanoa olevani siitäkin poski poskea vasten -kokemuksesta ylpeä. Muutama miespuolinen kaverini ei tänä päivänäkään suostuisi moiseen, mutta ne ovatkin niitä tosimiehiä.

Yks, kaks, kol...

Yks, kaks, kol, yks, kaks, kol…

Minulla on ollut nuoruudesta asti paljon seksuaaliseen vähemmistöön kuuluvia ystäviä. Ikäisteni homojen kanssa on ollut kiehtovaa muistella, millaista kaapissa kolistelua se oli useimmille vielä 90-luvulla. Nykyään moni umpiheterokin sanoo olevansa biseksuaali, koska se on niin in. Toisaalta 80- ja 90-luvulla osalla homokavereistani oli hirveä tarve vetää niin kutsutut homoöverit. Puhua kaakattaen ja elehtiä tavalla, joka on kopioitu kaikkiin homoaiheisiin sketseihin. Muistan myös joitain lesboja, jotka yrittivät olla koomisuuteen asti niin äijää. Se oli yhtä vaivaannuttavaa kuin jos amatööri alkaa näytellä näyttelijää. Vanhemmiten molemmat ääripäät ovat rauhoittuneet ja tulleet enemmän sinuiksi todellisen itsensä kanssa.

Veljeilin avoimesti homoystävieni kanssa jo silloin, kun moni oli valmis tuomitsemaan heidät alimpaan helvetin homodiskoon. Yhdellä radioasemalla eräs tarkkasilmäinen mainosmyyjä oli alkanut levittää huhua, että minulla ja kollegallani olisi homosuhde, koska viihdyimme niin hyvin yhdessä. Juorua ei jarruttanut sekään, että olin tuolloin kihloissa naisen kanssa. Asian kantauduttua korviini painelin mainosrotan huoneeseen ja pyysin häntä poistumaan siksi aikaa, kun pamauttaisin partneriani pyrstöön hänen työpöytäänsä vasten. Ne homolässytykset katkesivat siihen kuin kastraatioveitsellä vuollen.

Mutta olen minäkin kerran saanut homolta veitsestä. Menin Helsingin Punavuoressa sijaitsevaan parturiliikkeeseen. En siis mihinkään parturi-kampaamosekasotkuun vaan äijille tarkoitettuun tukan- ja parranleikkaamoon. Siihen aikaan käytin vielä hiuksia, joten tarkoitus oli siistiä sekä tukkaa että suuni ympärillä rehottanutta partaa. Kampaamoalalla on tunnetusti paljon homomiehiä, eikä tämäkään paikka tehnyt poikkeusta. Minulle se sopi hyvin, sillä homppeleilla on usein huomattavasti parempi tyylitaju kuin meillä pimpin perässä paahtajilla. Tukkani parturi kyni toiveitteni mukaan, mutta sitten tapahtui jotain, mihin en kyennyt reagoimaan kuin katsojana. Hän katseli hetken arvostelevasti partaani ja totesi, että nyt minustakin tehdään mies. Hän otti veitsensä ja vuoli koko alaleukani paljaaksi. Syliini varisi monen viikon karkeakarvaisen kasvatustyön tulos. Tuijotin peilin kautta paljasta leukaani. Jäljelle jäivät pelkät viikset.

Kotona vaimoni hämmästeli, mitä ihmettä minulle oli tapahtunut. Tästä on kulunut jo yli 20 vuotta – enkä tiedä vieläkään. Ehkä se oli vain suloinen kosto radiossa esittämästäni kysymyksestä, mitä yhteistä on Elton Johnilla ja moottoriveneellä. Ja sitten minulla olikin yhtäkkiä samanlaiset viikset kuin Freddie Mercurylla.

Kirjoitetaanko läsnä olo yhteen?

Formulalääkärinä tunnetuksi tulleen Aki Hintsan kuolema nosti tunteet pintaan. Ei niinkään hänen kuolinsyynsä, sillä olen itsekin joutunut seuraamaan läheltä syöpäkuolemia, vaan Akin ja hänen tyttärensä Lotan Perhesiteitä-haastattelu Kuukausiliitteessä, jossa kumpikin kertoi hyvinkin avoimesti toisistaan.

Erityisesti minua sykähdytti kohta, jossa Aki kertoi perheen olleen onnellisimmillaan asuessaan Etiopiassa. Hän kutsui sitä ideaaliksi perheidylliksi, jota hän ei pystynyt toteuttamaan enää Suomessa, mikä puolestaan johti myöhemmin perheen hajoamiseen. Haastattelut on todennäköisesti tehty toisistaan erillään, ja siksi myös tyttären Etiopia-muistot, joissa isä oli ollut paljon enemmän läsnä perheen yhteiselossa, kouraisivat syvältä. Lotta muisteli, että heillä oli ollut siellä tiivis perheyhteisö, ja todennäköisesti juuri siksi hän edelleenkin kaipaa sinne joka päivä.

Luettuani Hintsasta tehtyjä haastatteluita koin sekä surua että iloa, sillä omatkin ajankäyttövalintani ovat lipaisseet molempia äärilaitoja. Minäkin olen ollut koko ajan menossa. Nuorena miehenä menojani ohjaili naisten jalkojen välissä oleva ura ja myöhemmin omani. Jälkimmäiseen satsaamisesta olen saanut kuulla aivan aiheesta. Käänteentekevä hetki oli, kun toinen poikani tuli luokseni ja sanoi: ”Istut aina vain yläkerrassa kirjoittamassa etkä ole meidän kanssa.” Ärähdin sentään olevani kotona. En minä pojalleni kimpaantunut vaan itselleni, sillä olin soseutumassa siihen samaan satuttavaan soppaan, jota olin joutunut itse lapsena kauhomaan. Korvissani soivat vieläkin aina töissä olleen äitini sanat: ”Älä häiritse, nyt pitää tehdä töitä.”

Onneksi ymmärsin astua ulos siitä samasta ulkokultaisesta oravanpyörästä, jossa lasten pitäisi olla jotenkin kiitollisia siitä, että vanhempi ulkoistaa läsnäolonsa marttyyrimäiseen kodin talouden pystyssä pitämiseen. Jos lapsi haluaa vanhempansa aikaa, sitä ei ole koskaan liikaa annettavaksi, sillä olen nähnyt niitäkin tapauksia, joissa lapsi on syystä tai toisesta halunnut katkaista yhteydenpidon joko toiseen vanhempaansa tai molempiin tai ainakin pätkiä sen helpommin siedettäviin paloihin, mikä sekin on täysin ymmärrettävää. Itsekin jouduin joskus viheltämään oman äitini hetkeksi jäähylle, koska muuten välillemme olisi syttynyt sukupuuta pilkkova sotasavotta.

Olen kiitollinen pojalleni, sillä olin hyvää vauhtia punomassa sitä samaa tekopyhää ketjua myös omien lasteni kaulaan, kunnes yksi kysymys pysäytti miettimään, mikä elämässä on oikeasti arvokasta. Poikana ja isänä olin menettänyt jo kaksi mahdollisuutta, joten kolmatta kertaa en antaisi sen tapahtua.

Muuttomme perheenä ulkomaille vuonna 2013 olikin lopulta paljon isompi loikka kuin olin ajatellut. Ja paljon onnellisempi. Enkä nyt puhu lämpimästä ilmastosta, vaikka monet etelään muuttaneet sen nimeen messuavatkin. Kohta neljän Välimerellä eletyn vuoden aikana olen käynyt vain muutaman kerran uimarannalla ja silloinkin vain uimassa lasten kanssa, en tuijottamassa rantapyyhkeen päältä luomien läpi aurinkoa. Se onnellisuus on tullut lasten kanssa yhdessä vietetystä ajasta. Matkat harrastuksiin ja peleihin, yhteiset urheiluharrastukset sekä viikonloppuretket vuoristokyliin ovat merkinneet minulle paljon. Toivon yhdessä koetusta valuvan lasteni sokkeliin sellaista lujuutta, josta he voivat luottavaisin mielin pompata aikanaan omalle elämäntaipaleelleen.

Ymmärrän siis omakohtaisen riipivästi Aki Hintsan ja hänen tyttärensä haikeuden Etiopiassa vietettyä aikaa kohtaan. Perheenä ulkomaille muuttaessa sitä jotenkin vaan hitsautuu paljon tiiviimmäksi tiimiksi. Ollaan rinta rinnan uuden ja oudon edessä, mutta myös avoimin mielin oppimassa vieraita asioita. Itse olin niin tyhmä, että piti muuttaa kauas tajutakseni, ettei lähellä oleminen tarkoita samaa kuin olla läsnä.