Moro inkkari

Varmin kevään merkki on, kun sähköpostiini alkaa tulvia vastauspyyntöjä koululaisten kirjailijaesitelmiin. Yhtä lukuun ottamatta kaikki viestit ovat olleet jokseenkin ymmärrettäviä. Suurimmaksi osaksi minulta kysellään suoraan työhöni liittyviä asioita, mutta lisäksi lähes jokainen kysyjä on halunnut tietää, mikä on suosikkikirjani. En vieläkään ole niin hullu, että kehtaisin edes vitsinä mainita jonkin itse kirjoittamistani opuksista, mutta mielelläni olen listannut muutaman jollain tavalla elämääni vaikuttaneen kirjan. Yksi sellainen on Äitini tuuli, arvostetun intiaanitietäjän tarina alkuperäiskansojen rituaaleista ja tavoista välittää viisautta seuraavillekin sukupolville.

Kirjassa muun muassa kerrotaan huumeista, joita saavat käyttää vain tarkasti valitut heimon jäsenet vain tiettyyn aikaan vuodesta. Tarkoituksena on saattaa huumattava sellaiseen tilaan, jossa hän voi tavata henkioppaita ja kuulla heiltä neuvoja erilaisiin ongelmiin. Jos joku jää kiinni henkioppaiden kanssa salaa hengailusta, saa tuntea sen punaisissa nahoissaan.

Päihteiden kanssa sekoilusta kokonaisen kirjasarjan kirjoittaneelle tällaisen kirjan lukemisen voisi kuvitella olevan kuin pulahdus aiheiden aarrearkkuun, mutta asiahan ei suinkaan ole näin. Jotkut tuttavapiiristäni ovat pelkän viinan voimalla sotkeneet päänsä sellaiseen kuntoon, että yksi kävi viinahoureissaan pitkiä keskusteluita kuolleen kissansa kanssa puhumalla television kaukosäätimeen ja toinen näki Jeesuksen käppäilevän kämpässään. Kun kysyin, mistä hän tunnisti hahmon Jeesukseksi, hän tuhahti, että kai hän nyt jumalauta Jeesuksen tuntee. Siinä on jotain niin suloisen suomalaista, kun saa samaan virkkeeseen ängettyä kirosanan ja kohtaamisen Jumalan pojan kanssa. Omassa olohuoneessaan.

Ympäri maailmaa järjestetään parantavia seremonioita, joihin voivat osallistua myös tavalliset punaniskat, enkä tarkoita tällä intiaaneja vaan vaikkapa etelävaltioissa asuvia työväenluokkaan kuuluvia valkoihoisia haalariheikkejä. Täällä Espanjassa Santo Daime -kirkolla on tilaisuuksia, joissa nautitaan ayahuasca-yrittijuomaa. Joku kuvaili elämyksen täyttäneen ”hengellisen aukon” hänen sisällään. Kokemuksena ayahuascan nauttiminen on kuulemma vähän kuin tipahtaisi tästä todellisuudesta pohjattomaan henkiseen kaivoon, ja matkalla saattaa kohdata vaikka matelijamaisia olentoja, joka on taatusti henkisempi kokemus kuin ihmetellä kiljukrapuloissaan olohuoneessaan tepastelevaa Jeesusta. Tätä yrttiä kun ei käytetä vain kun halutaan olla yhteydessä yliluonnolliseen tai hipaista uskonnollista kokemusta, vaan siltä toivotaan opastusta aivan tavalliseen elämään. Siis jotain ihan muuta kuin juoppohullu puhelu kuolleelle kissalle.

Ehkä kaunein lukemani tuntemus tuon yrtin vaikutuksista oli tämä: ”Ymmärsin yhtäkkiä mitä ehdoton rakkaus on: antamista ilman salattuakaan toivetta siitä, että saisi jotain takaisin. Onnea toisen hyvinvoinnista.”

Tämän perään iskee kuin huumekaktuksen piikki kitalakeen sen meilimassasta erottuneen nuorukaisen lähettämä kirjailijaesitelmäpyyntö. Tässä se on alkuperäisessä asussaan.

Moro hintti.

vittu kerro jotaki itestäs ni saan tehtyä äikän esitelmän kunnolla. pitäs kirje kirjottaa sulle ku teen susta esitelmää vaa eipä oo mitää mitä haluaisin kysyä ni saat ite kertoo jotaki. iha hyviä ne sun kirjas ku oon niitä jotaki 5 lukenu. mutta kuitenki jos voisit vastata tähän viestiin arvostaisin sitä todella paljon ja voisin ostaa ehkä vielä yhden paskaa täynnä olevista kirjoistasi. ei minulla mitään kysyttävää ole mutta jos kerrot jotakin itestäs ja kirjoistas ni saan paremman numeron siitä esitelmästä.

Ilman taikajuomapadasta maistamistakin ihminen voi olla ihanan aito ja rehellinen.

Ei kommentteja.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *