Aamusivullinen
Aamusivullinen

Aukko CV:ssä – vai portti merkitykselliseen elämään?

Joskus aamuisin muistan ajatella sitä: lähestyvää äitiyslomaa. Se ei tule olemaan loma missään niistä merkityksistä joissa olen loman aiemmin tuntenut, mutta se on saanut minut pohtimaan työstä irtautumisen merkitystä.

Olen ajatellut niitä aikoja elämässäni, kun olen ollut ulkoa tulevien vaatimusten ja aikataulujen tavoittamattomissa. Humanistin uraan mahtuu aikoja opintojen ja töiden välissä ja niitä paljon pelättyjä “aukkoja CV:ssä”, aikoja yhteiskunnan kontrollin ulkopuolella, ainakin näennäisesti.

Kontrollin ulkopuolelle tipahtaminen tarkoittaa myös hyväksynnän ulkopuolelle tipahtamista. Kuka olen ja miksi, jos en ratas tässä koneistossa? Ne ovat olleet monin tavoin epävarmoja ja melkoista itsetuntoa kysyviä aikoja, mutta ei mitään niin pahaa ettei jotain välttämätöntäkin.

Koskaan en ole ollut lähempänä itseäni kuin niinä aikoina, kun minuutta ei ole voinut ripustaa minkään ulkokohtaisen varaan vaan on täytynyt katsoa itseään ihan alasti ja vähän rispaantuneena siinä. Vain sellaisina aikoina elämä on saanut asettua luontaisille jengoilleen: ihan yksinkertaiset asiat, kuten milloin herään ja mitä teen kun olen herännyt.

Jokaisella tulisi olla edes hetkittäin mahdollisuus kokea, millaiseksi elämä liiaksi kaitsematta luontaisesti muotoutuu, ideaalitilanteessa esimerkiksi pidemmän loman, virka- tai sapattivapaan kautta. Mutta vaikka syynä pysähtymiseen olisi sairaus tai työttömyys, jakso voi olla antoisa, jopa välttämätön. Sillä se on tärkeä askel kohti tärkeää kysymystä: kuka minä olen? Millaista elämää kohti maa luontaisesti viettää kun kukaan ei ole tuuppimassa? Entä mitä kohti haluan lähteä aktiivisesti pyrkimään, niin työssä kuin vapaa-ajalla?

Tutkija ja filosofi Frank Martela toteaa että onni on jotain, mikä tapahtuu, kun ihminen keskittyy tekemään itselleen merkityksellisiä asioita. Mutta mikä on merkityksellistä? Sen selvittäminen ei ole mikään pikamatka, vaan kiusallisen tehoton ja epäseksikäs prosessi, jolle on annettava aikaa.

Onneksi elämä pakottaa välillä ottamaan aikalisän, vaikka itse juoksee pyörässään kuin psykoottinen hamsteri. “Sitten katkesi jalka, ja se on parasta, mitä minulle on tapahtunut”, tätini sanoi kerran.

En yritä vinkata, että jättäkää työnne tai kaatukaa pyörällä. Yritän sanoa, että jos teidät on irtisanottu, jalka on paketissa, pää on hajalla tai suunta muuten vain hukassa, niin kaiken jälkeen se voi olla parasta, mitä teille on tapahtunut. Ei ehkä ole, mutta voi olla. Sillekin ajatukselle kannattaa antaa lyhyt hetki ennen epätoivoon vaipumista – voisiko kaiken lopussa sittenkin olla uusi alku?

Myös kaikenlaisten työllistämistoimien olisi lähdettävä pysähdyksestä. Vasta sitten voidaan alkaa ajatella muita toimia.

Olen toisinaan miettinyt, miltä näyttäisi toimiva ja ihmislähtöinen aktiivimalli. Mallin voisi stubbilaisittain tiivistää kolmeen kohtaan: pysähdykseen, sparraukseen ja räätälöintiin. Ja ei, näistä kohdista yksikään ei ole kustannussyistä irrotettavissa, ei etenkään ensimmäinen.

Vain pysähdys tuo merkityksen äärelle ja vain merkityksestä voi syntyä orgaanista, kauaskantoista aktiivisuutta. Yksinkertaisesti: ainoa, joka ihmisen voi aktivoida, on ihminen itse, ja muun maailman ainoaksi tehtäväksi jää tarjota siihen tilaisuus ja voimavarat.

Pimeydestä kukkia, katsokaas!
Kommentoi »

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *