Ferrante-kuumetta koronan aikaan

Kuvan nyrkkeilijät eivät liity tapaukseen.

 

Kirjallisuusihmiseksi” olen joskus hämmästyttävän hidas tarttumaan koko maailmaa puhuttaneisiin merkkiteoksiin, sillä vaikka kirjoittajana olen oppinut olemaan odottamatta inspiraatiota, lukijana heittäydyn edelleen kirjavalinnoissani joidenkin sisäsyntyisten virtauksien kuljetettavaksi.

Tänä pääsiäisenä olen antautunut vihdoin Ferrante-virtauksen kuljetettavaksi – kuulostaa ihan jonkin välimerellisen pasaatin tekosilta, ja tuntuu myös. Aina kun tuskastuminen minut ratsuksi ja unirätiksi, pastillinannostelijaksi, robotti-imuriksi ja yhden naisen taaperoryhmäksi typistäneeseen koronaeristykseen nostaa päätään, minä pulahdan Napolinlahteen ja virtaus pyörittää minua lempeästi auringon alla.

Napoli-sarja on tarjonnut myös tämän pääsiäisen tärkeimmät kirjallisuustieteelliset oivallukset.

Olen ymmärtänyt polyfonian väärin, mikä on kiusallista, koska tein siitä graduni. Moniäänisyys kirjallisuudessa ei tarkoitakaan monia auki kirjoitettuja ääniä, vaan tilan jättämistä äänten syntyä luennassa. Nimettömän kommentoinnin ja somelynkkausten maailmassa pelkkä ajatuskin tuntuu kumoukselliselta. Että nyt jättäisi tulkinnan… lukijalle?! Sehän on sama kuin pystyttäisi pihalleen ison ristin ja valelisi sen valmiiksi bensalla.

Aito moniäänisyys on aave kaiken sanomatta jätetyn ympärillä. Mitä antaisinkaan kirjoittajana siitä rohkeudesta ja röyhkeydestä, joka sisältyy sanomatta jättämiseen!

Ferrantella jos jollakulla on sanomatta jättämisen taito. Teksti menee menojaan kuin jäistä vapautunut virta, kun minä jään täydentämään sen aukkoja ja väittelemään kertojan kanssa yksityiskohdista. Minä olen se toinen ääni, ne kaikki. Kuinka herkullisen yksinkertainen mekanismi, ja voih, niin kovin monimutkainen!

Ehkä olen vain nukkunut liian vähän, mutta äkkiä tämä kaikki tuntuu suorastaan kumoukselliselta. Kun ajattelenkin, mikä voima ja valta sisältyy sanojen säännöstelyyn, Marseljeesi pärähtää soimaan ja jäät raastavat rantakallioista lohkareita mukaansa. Ymmärrä kuten ymmärrät, tai ole ymmärtämättä, Ferranten teksti sanoo – minä lausun vain tämän, ja tähän sinun on tyytyminen. Ja juuri siksi, ettei teksti etsi dialogia, dialogi käynnistyy.

Joten nyt, vuosia sen jälkeen kun Ferrantesta tuli sensaatio ja minä vastasin ystävieni suosituksiin että ai, kuulostaa kioskikirjailijalta, minäkin annan viimein suositukseni.

Erityisen lämpimästi suosittelen tarttumaan häneen juuri nyt, kun sosiaalinen eristäytyminen vangitsee meidät oman todellisuutemme ahtauteen. Toisinaan, ja varsinkin tässä ajassa, parhaat vuoropuhelut käydään tekstien kanssa, uppiniskaisten, vastaansanomattomasti ulos uomastaan vyöryvien tekstimassojen, joissa sanotun runsaudelle vetää vertoja vain sanomatta jätetyn ylenpalttisuus.

Ferranten hahmot ovat ihmiskontakteja parhaimmillaan. Näin lähelle toista ei oven ulkopuolella saisi mennä ilman hengityssuojainta, eikä varsinkaan Napolissa, mutta Lenú ja Lila eivät siitä välitä. He rakastavat minua nyt kun kaikki muut ovat menneet (karanteeniin).

Ja Ferrante-kuume? Se ei ainakaan toistaiseksi näyttäisi olevan kuolemaksi.

Kommentit (0)

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät merkitty *