Hääblogi

Kun olin 12, Anouk julkaisi kappaleen Nobody’s Wife. Se oli siinä, identiteettini. Luukutin biisiä Seppälän farkuissa huoneen ovi kiinni ja ehkä vähän moshasin: nobody’s wife, nobody’s wifeeeeee…

En tiedä, mitä Anouk ajattelisi nyt. En tiedä itsekään, mitä ajatella. Sillä vastoin kaikkia 90-luvun kapinapoppikappaleita olen kihloissa ja menossa naimisiin. Absurdi juttu. Että kaksi ihmistä tahtoo yhtä aikaa samaa asiaa – toisiaan.

Kun tavattiin Miehen kanssa kolmatta kertaa, hän kysyi, olinko kuullut minielämäkerroista. En ollut. Mies kertoi, että amerikkalainen kirjallisuuslehti – eräästä Hemingwayn novellista inspiroituneena – oli haastanut lukijansa kertomaan elämäntarinansa vain kuudella sanalla.

Maattiin sängyllä vierekkäin ja keksittiin molempien elämää kuvaavat kuusi sanaa: “Vaikeinta oli tutustua itseensä ja muihin.”

Ehkä se oli selvä jo silloin. Ehkä jotenkin tiedettiin, että tarvittaisiin yhteinen elämäkerta.

Niihin kuuteen sanaan kiteytyy mainiosti myös kohtaamisemme suunnaton epätodennäköisyys. Kaksi nihilistiä, ah niin yksin avaruuden äärettömyydessä. Mies oli ajatellut, ettei minua ole olemassakaan. Minä olin ajatellut, että ellen pidä varaani, vaimous laskeutuu päälleni kuin avaruusmeduusa ja imee aivoni ja itsemääräämisoikeuteni pois, ja siksi ymmärrettävästä syystä vältellyt vaimoutumisen uhkaa.

Mutta minäpä olen rohkea tyttö ja minulla on maailman paras mies. Me mennään ensi vuonna naimisiin ja musta tulee ihan mahdoton ja ihan huikea vaimo, ja mun aivoja ei ime pois mikään ennen dementiaa. Ja häiden biisilistalla soi todellakin Nobody’s Wife. Ainakin kahdesti. Koska se on huippubiisi.

<3: Petra